Hyökkäys iltapäivällä

Lännenkirjallisuus on hyljeksitty kirjallisuudenlaji, vaikka silläkin on omat vakavat klassikkonsa. Ernest Haycoxin Hyökkäys iltapäivällä on yksi niistä.

Kaikista suurista kirjallisuuden lajeista vähimmälle huomiolle Suomessa on jäänyt vakava, korkealuokkainen lännenkirjallisuus. Samalla kun monissa kioskikirjasarjoissa julkaistiin vuosikymmenten ajan toiminnallista peruslänkkäriä, isot kustantamot eivät juuri julkaisseet laadukasta lännenkirjallisuutta. Esimerkit voi laskea melkein yhden käden sormilla: Willa Catherin Antonia ystäväni, A. B. Guthrien Korkean taivaan alla, Ron Hansenin Lainsuojattomat, Charles Portisin Kova kuin kivi ja Walter Van Tilburg Clarkin Väärä tuomio eli elokuvanakin tunnettu The Ox-Bow Incident. Nykyaikana länteen sijoittuvia romaaneita on kyllä välillä suomennettu, kuten Kent Harufin Tasangon laulu. Samoin vuosikymmeniä jäljessä julkaistiin John Williamsin upea Butcher’s Crossing (1960, suom. 2016), mutta ilman Williamsiin kohdistunutta hehkuttamista se olisi unohtunut iäksi.

Onko sitten sellaista kuin vakava, korkealuokkainen lännenkirjallisuus? Eivätkö James Fenimore Cooper ja Zane Grey ole sellaista? Ainakin nämä nimet nousevat aina esille, jos joltakulta suomalaiselta kysyy länkkärisuosikkeja. Vai onko Villiin länteen sijoittuva lajityyppi aina pelkkää seikkailua ja ammuskelua ja tappelua intiaaneja vastaan?

Juuri tällaisista käsityksistä huomaa, että lajityyppiä ei maassa tunneta. Amerikkalaisten suuresti arvostamalta ja juuri elämäkertansa saaneelta Larry McMurtrylta on suomennettu vain nykyaikaan sijoittuva ihmissuhderomaani Hellyyden ehdoilla, mutta ei monumentaalista Lonesome Dovea, joka voisi hyvin olla ehdolla kaikkien aikojen parhaaksi lännenromaaniksi. Ainakin siitä 1980-luvulla tehty minisarja mainitaan usein, kun keskustellaan parhaista lännenelokuvista.

Esimerkkejä suomentamatta jääneistä lännenkirjoista voisi luetella lukuisia: E. L. Doctorow’n esikoisromaani Welcome to Hard Times, Thomas Bergerin intiaanisotiin sijoittuva satiirinen Little Big Man, Elmer Keltonin cowboy-lakkoa kuvaava The Day the Cowboys Quit, Max Evansin katoavasta cowboy-kulttuurista kertova The Hi-Lo Country… Dorothy M. Johnsonin hienoja ja niukkoja novelleja ei ole suomennettu lainkaan. Myös Jane Campionin pari vuotta sitten suoratoistokanavilla innostanut Power of the Dog perustuu romaaniin, Thomas Savagen teokseen (1967), joka taas on Annie Proulx’n mukaan vaikuttanut hänen ”Brokeback Mountain” -novelliinsa. Elokuvan ansiosta Savagen kirjasta otettiin uusintapainos, mutta se ei löytänyt tietään suomeksi.

On vaikea sanoa, mitä tämän ilmiön takana on. Kaikki tietävät, että suomalaiset rakastavat Villiä länttä ja kertomuksia urheista alkuperäisasukkaista, jotka panevat urhoollisesti kampoihin valkoisille valloittajille. Kaikki ovat lukeneet Tex Willeriä, todella moni muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Morgan Kanejä ja FinnWestejä. Meillä on laadukasta Pohjois-Amerikan historian ja nykytilanteen tutkimusta ja useita tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet laajoja teoksia alkuperäisasukkaiden historiasta. Monet heistä ovat kiitelleet menneiden vuosikymmenten sarjakuvalehtiä inspiraatiosta ryhtyä Pohjois-Amerikan tutkijoiksi.

Yksi syy näkymättömyyteen voi olla, että Yhdysvalloissakin monet lännenkirjailijat ovat voineet jäädä paikalliskirjailijoiksi. Tällainen on esimerkiksi Marguerite Noble, jonka Filaree (1979) on arvostettu kuvaus siitä, miten naiset pitivät rajaseudulla taloutta pystyssä, kun miehet ryyppäsivät ja rällästivät, mutta Noble on jäänyt vain arizonalaiseksi kirjailijaksi. Elokuvaversiot saattaisivat näissä tilanteissa auttaa, mutta Lily Tomlinin suunnittelema elokuvaversio Filareesta ei ole toteutunut.

Toinen syy on ehkä se, että Villiin länteen liittyvien aiheiden ystävät saattavat suosia tietokirjallisuutta. Monien mielestä on kiinnostavampaa lukea vetävästi kirjoitettu tietokirja vaikkapa Little Bighornin taistelusta kuin sitä käsittelevä romaani.

Kolmas on ehkä silkka tietämättömyys: lännenkirjallisuuden arvellaan olevan pelkkää seikkailua ja paukuttelua.

Lännenkirjallisuuden arvellaan olevan pelkkää seikkailua ja paukuttelua.

Oli miten oli, Jalava on kokeillut kepillä jäätä vakavan lännenkirjallisuuden julkaisijana: alkukesällä ilmestyi Tarmo Haaralan suomennos Ernest Haycoxin laajasta romaanista Hyökkäys iltapäivällä. Kirjan kansi on ehkä epäonnistunut, koska se vie mielikuvat enemmänkin vanhan poikakirjan tai jopa sarjakuvan suuntaan, vaikka romaani on laadukkaasti kirjoitettu kuvaus tapahtumista, jotka johtavat Little Bighornin taisteluun, ja lopuksi itse taistelusta.

Ernest Haycox on amerikkalaisille asianharrastajille klassikko. Maineen on sinetöinyt John Fordin elokuva Hyökkäys erämaassa (1939), joka perustuu Haycoxin novelliin. Sen tarina perustuu vuorostaan Guy de Maupassantin novelliin ”Rasvapallo”, josta siitäkin on tehty elokuvia. Kummassakin tarinassa kuljetaan hevosvetoisilla vaunuilla vihollisalueen läpi – Maupassantilla viholliset ovat saksalaisia, Haycoxilla intiaaneja. Päähenkilöihin kuuluu huonomaineinen nainen, johon yksi vaunussa matkustavista miehistä rakastuu. Haycoxin novelli on kerran julkaistu suomeksi, Viikon kertojat -lehdessä 1950-luvulla. Jos tällaisille novelleille olisi foorumi, tarina ansaitsisi toisen tulemisensa.

Haycoxilta on suomennettu myös muutama tarina kioskilänkkäreissä. Ne on pilattu huonoilla tai lyhennetyillä suomennoksilla, mutta niidenkin läpi näkyy Haycoxin tapa kirjoittaa runollisia lauseita ja kaunista dialogia, jossa ihmiset kiertelevät omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Tarinat ovat perinteisempiä kuin Hyökkäys iltapäivässä -kirjassa: Laakson kohtalossa (1937) karjankasvattajat pitävät vihaa keskenään ja varastavat toisiltaan karjaa, romaanissa Laukaus pimeässä (1953) taas postivaunukuski päättää selvittää, kuka häntä ampui väijytyksessä. Vaalitaistelu-nimisessä tarinassa (1934) yksinäinen sankari tuo korruptoituneeseen kaupunkiin järjestyksen.

Vuonna 1899 syntynyt Haycox aloitti uransa jo 1920-luvulla. Hänen esikoisteoksensa on vuonna 1929 ilmestynyt Free Grass, jossa ajetaan karjaa osavaltiosta toiseen. Haycoxilla oli journalistitaustaa, mutta hän työskenteli suuren osan uraansa vapaana kirjailijana. Hän julkaisi paljon amerikkalaisissa laatulehdissä, kuten Saturday Evening Postissa ja Collier’sissa. Ernest Hemingwayn tiedetään ihailleen hänen tarinoitaan, samoin Gertrude Steinin. Haycox kuoli vuonna 1951 epäonnistuneeseen sydänleikkaukseen.

Saturday Evening Post, joka oli isokokoinen ja näyttävä nelivärilehti, julkaisi Hyökkäyksen iltapäivällä (Bugles in the Afternoon) jatkokertomuksena vuonna 1943; seuraavana vuonna se ilmestyi Little & Brownin kovakantisena kirjana. Kyse ei ole mistään kioskikirjallisuudesta, vaikka sellaisena melkein kaikkeen lännenkirjallisuuteen nykyään suhtaudutaan. Kirjasta tehtiin vuonna 1952 elokuva, joka on nähty Suomessa pöljällä nimellä Uljas ratsuväki. Siinä pitkä tarina on lyhennetty puoleentoista tuntiin.

Hyökkäys iltapäivällä on vanhanaikainen lukuromaani. Se on melko laaja, suomennoksessa 363 sivua (mikä tietysti nykyään on aika vähän), ja siinä on lukuisia henkilöitä, joiden tarinaa seurataan vuorovedoin. Tapahtumapaikkana on suurimman osan aikaa Dakotassa sijaitseva ratsuväen kasarmi Fort Lincoln vuosina 1875–1876. Samantyyppisenä teoksena mieleen tulee James Jonesin Täältä ikuisuuteen (1951, suom. 1961), jossa kuvaillaan Havaijilla majailevien sotilaiden oloja ja ihmissuhteita ennen Pearl Harborin hyökkäystä 1941.

Maisema on tärkeä osa lajityyppiä, mutta harva on siinä yhtä hyvä kuin Haycox.

Haycoxin kirjassa on paljon nimenomaan amerikkalaisen kirjallisuuden hyveitä. Yksi näistä on tuntu paikasta. Se on muutenkin oleellista lännenkirjallisuudelle, jossa maisema on tärkeä osa lajityyppiä, mutta harva on siinä yhtä hyvä kuin Haycox. Romaanin alku on jo komea kuvaus elokuvista ja televisiostakin tunnetusta Villin lännen kaupunkipahasesta:

Kaupungilla oli nimi mutta ei hahmoa, ei katua, ei ydintä. Se oli pelkästään viisi rakennusta singottuina vailla harkintaa pölyiselle preerialla Dakotan itäreunalla, ja nämä seisoivat kolkkoina ja jyrkkärajaisina päivän viimeistä auringonvalon virtaa vasten. Rautatie, joka soi kaupungille yhden ainoan valtimonsykähdyksen kerran päivässä, tuli mustana nauhana esiin tyhjyydestä, hipaisi tätä Corapolisia kiireisen välinpitämättömänä ja siirtyi pois yhtäläiseen tyhjyyteen. Ne viisi rakennusta olivat yksin kellanharmaassa avaruudessa, joka levittäytyi ulospäin joka suuntaan niin tyhjänä, että väsyvä silmä ei ikinä nähnyt, missä maa loppui ja taivas alkoi. (s. 5.)

Romaanissa on merkittävässä osassa myös romanssi, kolmiodraama. Se jännittyy kasarmiin tulevan nuoren Josephine Russellin sekä kahden miehen, yksinäisen ja salaperäisen Kern Shafterin sekä hänen vanhan vihamiehensä Garnettin välille. Shafter on sisällissodan veteraani, joka värväytyy uudestaan ratsuväkeen. Hänen menneisyyteensä kuuluu synkeästi päättynyt rakkaustarina, jonka sydämetön naistenmies Edward Garnett – sotilas hänkin – on pilannut, eikä Shafter ole koskaan antanut sitä hänelle anteeksi. Romanssi tuntuu vanhentuneelta, eikä nykylukija välttämättä jaksa loputtomia jahkailuja, joita puidaan sinänsä tyylikkäässä dialogissa pitkällisesti. Kuvio kertoo kuitenkin siitä, että vielä 1940-luvulla tällainen kirjallisuus oli suunnattu sekä mies- että naislukijoille – tai jopa siitä, että kirjailijat ja kustantajat olettivat mieslukijoidenkin olevan kiinnostuneita romantiikasta! Menneisyys on moniarvoisempi kuin usein tulee ajatelleeksi.

Menneisyys on moniarvoisempi kuin usein tulee ajatelleeksi.

Haycox kuvaa myös poliittisia juonitteluja, joiden tarkoituksena on ajaa Seitsemännen ratsuväkirykmentin prikaatikenraali George Armstrong Custer epäsuosioon ja pois asemastaan. Tempaukset ärsyttävät Custeria niin, että tositilanteen hetkellä hän tekee huonoja ratkaisuja. Ne johtavat hänen tappioonsa sioux-intiaaneja vastaan käytävässä Little Bighornin taistelussa vuonna 1876. Legendaarinen taistelu on usein nähty sekä sankarillisena viimeisenä taisteluna, jossa Custer johti miehiään urhoollisesti, että alkuperäisasukkaiden merkittävänä voimanosoituksena ennen heidän lopullista murskaamistaan. (Sama Seitsemäs ratsuväkirykmentti toteutti neljätoista vuotta myöhemmin Wounded Kneen verilöylyn.) Custerin maine on joka tapauksessa viime vuosikymmeninä laskenut radikaalisti, eikä Haycoxkaan häntä ihaile vaan kuvaa hänet ristiriitaisena ja narsistisena henkilönä.

Romaani huipentuu Little Bighornin taisteluun, jossa sioux’t pyyhkäisevät koko Custerin rykmentin maan päältä. Custerin tehdessä vääriä ratkaisuja muutkin joukko-osastot olivat jatkuvasti alakynnessä. Haycox kuvaa kaaosta hyvin, vaikka varmasti hänen antamansa kuva ei täysin vastaa sittemmin 80 vuoden aikana syntynyttä käsitystä taistelunkulusta. Kirjassa ei kuvata Custerin kuolemaa eikä hänen oman rykmenttinsä tuhoa, vaan näkökulma on koko ajan Kern Shafterin komppania A:ssa, jota majuri Reno johti muutaman muun komppanian ohessa.

Varsinainen taistelu vie Hyökkäyksestä viimeiset vajaat sata sivua. Ne ovat todella jännittäviä, ne lukee käytännössä yhdeltä istumalta. Haycox kuvaa uskottavasti fyysistä uupumusta, jota sotilaat kokevat yrittäessään taistella ylivoimaisia vihollisia vastaan. Mistään sankaruudesta ei ole enää kyse, vaan pelkästä yrityksestä jäädä henkiin. Hyökkäys iltapäivällä ei ole millään tavalla pasifistinen romaani, mutta se onnistuu kuvaamaan sotimista niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, kuinka kammottavaa ja väkivaltaista se on. Kuoleminen on täysin sattumanvaraista eikä riipu yksilön taidoista tai voimista.

Romaanissa on paljon vanhentunutta. Kuten sanottu, romanssi tuntuu paikoin pelkältä jahkailulta, mutta kukapa tietää, vaikka ihmissuhteet 1870-luvun Amerikassa olivat juuri tällaisia. Alkuperäisasukkaiden kuvaus on viisaasti jätetty minimiin. Vaikka tämä tavallaan vähentää rasististen kuvausten määrää, se samalla tekee heistä vain taustaa, jonka omalla äänellä ei ole mitään virkaa. On kuitenkin turha pelätä, että Haycox kuvaisi intiaaneja brutaaleina raakalaisina. Kuten kirjailija Loren D. Estleman sanoo lännenkirjallisuuden historiaa käsittelevässä esseeteoksessaan The Wister Trace, ei yhdessäkään merkittävässä lännenkirjassa tai -elokuvassa esitetä intiaaneja pelkkinä verenhimoisina villeinä.

Vanhentuneelta Haycoxin romaanissa tuntuu myös miehuuden kuvaus, vaikka se on paljon sävykkäämpää kuin ennakkoluuloisempi voisi ajatella. Kirjassa kuvaillaan esimerkiksi lämpimän veljellisesti kahden komppanian välistä nyrkkitappelua, mutta varsinaisesti tuhoavaa maskuliinisuutta edustaa naistenmies Garnett. Kern Shafter taas on pehmeämpi ja mukautuvampi mies, vaikka ei varsinaisesti ole mikään feministi hänkään. Shafter on lännenfiktiolle tyypillinen hiljainen ja salaperäinen mies, hiukan kuin Jack Schaeferin kuvaama ”etäisten laaksojen mies” Shane.

Jopa väheksytystä kirjallisuudenlajista voi löytyä suomalaisille lukijoille aiemmin tuntemattomia klassikoita.

Hyökkäys iltapäivällä voi tuntua aluksi raskaalta lukukokemukselta, mutta se palkitsee sinnikkään. Teos on kaiken kaikkiaan hyvä osoitus siitä, että tällaisesta jopa väheksytystä kirjallisuudenlajista voi löytyä suomalaisille lukijoille aiemmin tuntemattomia klassikoita.

Kokenut suomentaja Tarmo Haarala ei valitettavasti aina kovin hyvin selviä Haycoxin proosasta. Tämä tapaa rakentaa monia kohtauksia pelkän he–she-vuorottelun varaan, jolloin kääntäjä joutuu joka kerta keksimään, mitä sanaa käyttää erottaakseen henkilöt toisistaan. Alussa voi syntyä jopa vaikutelma, että kyse on uusista henkilöistä, joiden nimiä ei ole vielä kerrottu, mikä haittaa tarinan seuraamista. Haarala turvautuu usein tämä-sanaan, mikä ei aina auta, kuten tässä esimerkissä:

Tyttö katsoi häneen [Kern Shafteriin], ja hän piti katseensa kiinnitettynä tähän ihmetellen, mitä tunteita tämän itsehillinnän takana oli. Hän halusi tältä jonkin merkin, mutta tämä ei antanut sitä. Tämä oli sulkeutunut täysin häneltä, niin ettei tämän sydämen lämpö enää paljastunut tämän silmistä, huulista tai äänen poljennosta. Hän tunsi ärsyyntyvänsä siitä naiselle ja itselleen. (s. 355.)

Parempi ratkaisu olisi ollut käyttää henkilön nimeä, vaikka se onkin periaatteessa kirjailijan tarkoituksen vastaista.