Vieraita

Runoilijana tunnetun Esa Mäkijärven esikoisromaani Vieraita on esineenä tyylikäs. Kauniisti sidotun kirjan etu- ja takalehteä koristavat akvarellimaiset kuvat. Näistä ja etukannen niin ikään maalauksen omaisesta kuvituksesta vastaa Asko Künnap. Teos ajoittuu jatkosodan asemasotavaiheeseen, ja sen päähenkilöitä ovat Anna Kovanen sekä Viljami Jokinen. Tapahtumapaikkana on tyhjäksi jäänyt kartano Karjalassa lähellä rintamaa.

Sotaromaanina Vieraita on aivan omanlaisensa kuvatessaan asemasodan paikoillaan pysyvää tilannetta. Teos keskittyykin paljolti päähenkilöiden sisäisen maailman kuvaamiseen. Aihepiiristä tulee mieleen Ville Kivimäen Murtuneet mielet.

Sotaromaanina Vieraita on aivan omanlaisensa kuvatessaan asemasodan paikoillaan pysyvää tilannetta.

Yksinkertaisista ja pelkistetyistä lauseista koostuva romaani on melko monotoninen kokonaisuus. Viljami kaipaa kunnon sotaa, jottei tarvitsisi sotia niin paljon omassa päässään. Teoksessa on unijaksoja ja takaumia muun muassa päähenkilöiden lapsuuteen. Rakenne on kuitenkin ehyt ja helposti ymmärrettävä. Unet ja lapsuuden kuvaukset tuovat tekstiin psykologista syvyyttä ja uskottavuutta.

Nuoret päähenkilöt tapaavat toisensa sattumalta kartanossa, joka on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä rintamalta. Annalla on tuberkuloosi. Hän on lähtenyt luvatta pois Lotta Svärd -järjestöstä. Myös Viljami on karkumatkalla. Sekä Anna että Viljami ovat perheidensä ainoita lapsia ja kärsivät yksinäisyydestä. Vanhempiensa painostuksesta Viljami käy lapsena partiossa ja Anna osallistuu Lotta Svärdin nuorisotoimintaan. Kummankin jo lapsuudesta juontuvia ulkopuolisuuden kokemuksia Mäkijärvi kuvaa uskottavasti. Myös Lotta Svärd -järjestön toiminnan ja kurin yksityiskohtainen kuvaus vakuuttaa lukijan.

Mottona muukalaisuus

Nuoria yhdistää traumaattinen lapsuus. Annan isän Jaakon on sisällissota muuttanut etäiseksi. Tytön suhde isäänsä on ristiriitainen. Toisaalta kerrotaan, ettei hän kyennyt inhoamaan tai rakastamaan tätä. Kuitenkin hän ottaa isänsä kuoleman raskaasti ja syyttää siitä aiheetta itseään. Isän kuollessa hän on vasta 16-vuotias. Alkoholisoituneelle Sanna-äidilleen hän ei tunteitaan näytä. Lopulta äidin ja tyttären yhteys katkeaa käytännössä kokonaan. Anna purkaa turhautumistaan irtosuhteisiin.

”Elämä Tampereella oli surkeaa ja hän suunnitteli muuttavansa Helsinkiin. Sitten sota jatkui ja Anna lähti vapaaehtoiseksi Karjalaan.” (s. 24) Haavoja sitoessaan Anna miettii isäänsä ja katuu, ettei ollut lähestynyt tätä. ”Kiusallisten kysymysten välttely” yhdistää äitiä ja tytärtä. ”He eivät välittäneet toisistaan tarpeeksi tavoittaakseen edes häivähdystä tavallisesta suhteesta.” (s. 25)

Viljamilla ei ole mennyt yhtään paremmin. Hän ”ei enää ollut vanhempiensa kanssa puheväleissä. — Kasvattajat suhtautuivat jääräpäiseen poikaansa välinpitämättömästi ja hän kosti olemalla heitä kohtaan välinpitämätön. — Sukulaiset pitivät vaitonaista Johannesta ja puheliasta Maijaa kummallisina, eivätkä vierailleet heidän kotonaan.” (s. 35)

Kun aihe on synkkä ja päähenkilöiden kokemukset karuja, aneemisen tyylin voi nähdä perusteltuna tehokeinona.

Teoksen mottona on William Shakespearen sitaatti ”Toivon mukaan on parempi olla muukalaiset toisilleen”. Kirjan nimikin on Vieraita. ”Vaikka Anna ja Viljami pitivät toisistaan, he huomasivat olevansa yhä useammin ajatuksissaan toisaalla. Mielikuvitukseen turvautuminen oli heidän tapansa suojautua, tehdä todellisuudesta parempi. He olivat unelmoijia.” (s. 45)

Moton voi ajatella niin, että välttämättömyydestä on tehty hyve. Toisaalta varsinkin Annasta välittyy kuva vahvasta ja kykenevästä naisesta. Tunne on ristiriitainen. Ehkä Shakespearen ajatus on sittenkin aikansa elänyt.

Ei turhaa kosiskelua

Romaani alkaa hienosti ja runollisesti, jopa lupaavasti, vaikkeivät odotukseni sitten aivan täytykään. Tämä johtuu ehkä siitä, että minulle suuri osa lukunautintoa on kieli. Ennen Mäkijärven teosta olin hiljakkoin lukenut Katja Ketun Kätilön ja Yöperhosen. Kontrasti näiden teosten kielen välillä on valtava. Tämä on tietenkin vain tyylikysymys. Esimerkiksi Ketun kirjojen kieli jakaa voimakkaasti mielipiteitä.

Sekä Ketun että Mäkijärven teoksissa on kyse sodasta. Voikin ajatella tämän heijastuvan kieleen. Poikkeusoloissa asiat kärjistyvät. Siinä missä toinen käyttää naturalistisen ja ekspressionistisen ilmaisuvoimaista, jopa rivoa kieltä, toisen kieli pelkistyy lähes pelkiksi päälauseiksi. Kun aihe on synkkä ja päähenkilöiden kokemukset karuja, aneemisen tyylin voi nähdä perusteltuna tehokeinona.  Ainakaan sotaa ei teoksessa ihannoida. Sota on tylsää ja kammottavaa. Helpolla kirjailija ei lukijaakaan päästä.

On kysymys henkisestä näköalattomuudesta, aiheellisestikin. Sanoma on vahvan pasifistinen.

Rakastelukohtausten kuvaamisessa näkyy sama vieraus kuin muualla. ”Samana iltana he rakastelivat väkinäisesti. Anna siirtyi heidän lopetettuaan kylpyhuoneeseen. Hän hieroi kasvojaan ämpärin haalealla vedellä ja yritti palauttaa mieleensä Viljamin tapaamisen hänessä synnyttämän lämmön. Siitä ei ollut pitkään. Ennen Viljamia kukaan ei ollut ymmärtänyt Annaa ja saanut häntä tuntemaan itseään kokonaiseksi. Viljami ei ollut niin kuin muut. Viljamin veri oli väkevää ja hänen silmänsä paloivat kauniisti.” (s. 122) Näkevätkö päähenkilöt virikkeettömässä ympäristössä toisissaan enemmän kuin muissa oloissa näkisivät?

Onnistunut rakenne

Kirjassa on miellyttävän ja esimerkillisen selvä rakenne. Tarinoitten kautta toteutettavat takaumat tuovat tekstiin kaivattua elävyyttä: Annan järkytys, kun hän nuorena tyttönä näkee metsässä rakastelevan parin, käynti ennustajalla; Viljamin sotamuistelut ja tarve purkaa niitä puhumalla. Kiehtova on myös kertomus, joka paljastaa nuorten tavanneen toisensa lapsina Helsingissä, vaikkeivät he tätä enää muista. ”He olivat unelmoijia” tulee kauniisti ja konkreettisesti näkyviin näissä tarinoissa tarinan sisällä. Lukijan ei tarvitse tässä kirjassa selailla sivuja taaksepäin tarkistaakseen, miten jokin asia menikään. Rakenne on luonteva, ei tekemällä tehdyn oloinen, ja silti riittävän haastava ja moniulotteinen.

Aki Ollikaisen Nälkävuoden pystyin aikoinaan lukemaan vasta toisella yrittämällä. Siinä kärsimys ja kuolema on niin kouriintuntuvaa. Mäkijärven teoksen lukemisessa ei ollut samanlaista vaikeutta, vaikka lukeminen eteni hitaasti. Tässä kirjassa ihmisillä on sentään ruokaa sekä katto ja seinät ympärillään ja jonkinlaista rakkauttakin. Enemmän on kysymys henkisestä näköalattomuudesta, aiheellisestikin. Sanoma on vahvan pasifistinen.

Näinä pakolaistulvien aikoina Mäkijärven teos puhuttelee monella tasolla. Näennäisestä hyvinvoinnista huolimatta myös perheiden ongelmat ovat todellisuutta nykyäänkin. Kirjan eleettömyys on riipaisevaa. Kärsimys on todellista, vaikka sen ilmaisu olisi hiljaista. Aloitin kehumalla kirjan ulkoasua. Samalla tavalla tarinassa selviytymisen keinot ovat pieniä ja vaivihkaisia, ohikiitäviä onnen hetkiä. Lujuus ja hauraus käyvät vuoropuhelua keskenään. Kirjassa on romanttiset elementtinsä, eikä yö vapauttajana petä. Kirjan tunnelma ei unohdu.