Tuolla lailla se syntyy, tuommoisiin oloihin, kehno on alku, eikä loppu voi olla paljon parempi. Tyhmä rassukka, jota elämä heittelee ja kohtalo kourii. Pienissä ympyröissä se pyörii, ja silti tuo pieni ympyrä on osa isompaa kansallista ympyrää. Vähän kuin lude luteiden joukossa; vastenmielinen, vaikea karkottaa mutta kokonaisuudessaan mielenkiintoinen toimitellessaan sille määrättyjä asioita. Tuossa se menee, ja tuolta se näyttää, tuommoinen on sen maisema, tuon se näkee, tuon se haistaa, ja tuommoisia se ajattelee. Olkoon sen nimi Juha Toivola. Lopuksi karistetaan vielä kaupan päälle ripaus filosofiaa.

Kun silmän panee Frans Eemil Sillanpään (1888-1964) mikroskoopin luuppiin, kasvaa Toivolan Juhasta Suomen köyhälistön ja itsenäistymisen ajan edustajan muotokuva teokseen Hurskas kurjuus. Päättynyt suomalainen elämäkerta, jota myöhempien aikojen saatossa tullaan tulkitsemaan useilla eri kielillä. Rafael Forsman (myöh. Koskimies) tiivisti Aika-julkaisun kritiikissään vuonna 1919 näin: ”F. E. Sillanpää jatkaa uudella romaanillaan suomalaisen kansankuvauksen traditsioneja. Mutta jos Aleksis Kivi oli kansankuvaajana humoristi ja klassikko suurta tyyliä, Juhani Aho psykologinen realisti, Alkio ja Kauppis-Heikki kansankirjailijoita, niin tuo Sillanpää suomalaiseen kansankuvaukseen ratkaisevasti kontemplatiivisen temperamentin.”

Teos, jakoi kansan kahtia

F. E. Sillanpään neljäs romaani syntyi heti kansalaissodan (1918) jälkeen, ja se julkaistiin 1919. Romaanin vastaanotto oli erikoinen. Ruotsissa sitä ylistettiin, mutta kotimaassa sen vastaanotto oli kahtalainen; punaisten mielestä kansaa aliarvioiva ja valkoisten mielestä liiaksi punaisia ymmärtävä. Kuinka tässä näin kävi?

Kansalaissota oli arka aihe. Suomalaiset taistelivat keskenään, vaikka kumpikin puoli ajoi itsenäisen Suomen asiaa. Sodassa kaatui noin 3500 valkoista ja noin 5500 punaista. Myös erillisiä, mutta sotaan liittyviä, väkivallantekoja oli tuhansia: punaiset surmasivat noin 1650 valkoista, kun taas valkoiset teloittivat noin 8380 punaista. Valkoisten vangeiksi joutui noin 80 000 ihmistä, joista kuoli noin 12 000. (Vehvilä-Castrén: Suomen historia WSOY 1975).

Kun Sillanpää kirjoitti Hurskaan kurjuuden, hän kirjoitti sen mitättömältä tuntuvan yksilön näkökulmasta, psykologisen oivaltavasti, humanistina, asettumatta kummankaan taistelleen osapuolen tueksi . Hurskaan kurjuuden prologissa Sillanpää kirjoittaa sodasta: ”— se on ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. — Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki ovat ikään kuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi—”

Kirjasta jätettiin pois kaksi osaa. Ensimmäinen niistä sisältää jääkärin ”telotussukkeluuksia” (sic), ja toinen osa päättyy melkeinpä agitoimiseen: ”—Suomalainen työmies, työläisnainen, voitko koskaan unohtaa ja antaa anteeksi venäläisille sortajille tätä kauheaa murhaa? Eikö kätesi puristu nyrkkiin ja sydämesi vanno ikuista kostoa ja vihaa tuolle raakalaisrodulle, jonka väkivaltainen tunkeutuminen meidän suomalaisten alueelle on kaikki ne kauhut ja hirmutyöt aiheuttanut, joita täällä on toimeenpantu? Etkö tunne että veresi vaistomaisesti kammoo koko tuota kauhun maata ja sen alhaisella asteella olevia ihmisiä, jotka eivät ole tuottaneet Suomelle koskaan muuta kuin kärsimyksiä kärsimysten jälkeen?—”

Aistillisia kuvia, filosofiaa ja historian määräämä juoni

Sillanpää on kaikkitietävä kertoja. Hän aloittaa Juha Toivolan syntymästä ja lopettaa Juha Toivolan kuolemaan. Kirjan punaisena lankana on tämä yksi hahmo, joka on ”vastenmielisen näköinen äijänrahjus”, jonka kasvot ovat ”ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa”, nenä ”suippokärkinen” ja silmät ”kaksi kalseata pistettä”. Hahmon luonne, ”järkensä olikin perin näivettynyt , niin vallitsi siinä kumminkin täysi tasapaino”, luo pohjan sille vireelle, jonka varassa tarina etenee.

Välillä Sillanpää intoutuu maalailemaan maisemaa ja tunnelmaa tarkoin sävyin ja aistillisesti. ”Lämmin on haravanvarsi, jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu on niinkuin virkeämpää ja viileämpää.” Kuvaus jatkuu muuntuen filosofiseksi pohdiskeluksi heretäkseen jälleen yksityiskohtaiseen, suloiseen loppukuvaan: ”Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikkukurjuudet, niin etteivät s e n tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennen kuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.”

Historiallisesti eletään läpi niin nälkävuodet kuin sosialismin nousu Suomessa. Juhalla ei ole suuria toiveita tai haluja eikä älyllisiä edellytyksiä muodostaa analyyttisiä tai kauaskantoisia ajatuskuvioita. Punaiseksi hän ajautuu sattumien oikuista, ja tyhmyytensä vuoksi hänet lopulta lahdataan. Juhalla on vaimo ja lapsia, mutta näiden kärsimykset ja kuolemiset eivät tuo hänelle surua vaan helpotusta.

Ainoan poikkeuksen tekee Hiltu-tyttö, joka hukuttautuu palveluspaikassaan. Hiltun kuolema on Juhan, ja koko romaanin, murtumakohta, joka saa Juhan ajautumaan ”temokraatiksi” ja ”profetoinnin” pariin. Hiltun kuolema ei tuo ”surunvoittoista vapautuksen nousua” vaan jättää Juhaan ”kolean jäljen”. Samanaikaisesti ”yhteiskunnallinen kysymys” on nousemassa pinnalle, asiasta puhutaan työmaalla ja lopulta Juhakin sanoo ”jotain niin häijyä, että toiset miehet vetävät suutansa nauruun.” Tämän jälkeen Juhaa puhutellaan ensimmäistä kertaa ”temokraatiksi”.

Sillanpään taiteen kasvuvoima kantoi Nobel-palkintoon v. 1939

Aikalaiskritiikissään V. A. Koskenniemen arvio (Kirjoja ja kirjailijoita. 3. sarja. Kootut teokset 6., 1955) Hurskaasta kurjuudesta on varsin mielenkiintoinen. Sillanpään elämää tutkinut Panu Rajala selittää Koskenniemen Hurskaan kurjuuden tulkintaa ”jonkin verran epävalmis romaanitekniikka” näin: ”Romaani toteutuu kahdella päätasolla: ensin valmistuneet alku- ja loppujaksot tuovat ilmi kirjoittajan filosofisen tarkoituksen, myöhemmin rakentunut elämäkerran keskiosa on voimakasta yhteiskunnallista kuvausta. Nämä tasot näyttävät olevan jotenkin ristiriidassa keskenään, mikä on hämmentänyt romaanin lukemista ja tulkintaa.” (F. E. Sillanpää vuosina 1888-1923, SKS 1983)

Epävalmis romaanitekniikka ei kuitenkaan estänyt Koskenniemeä kirjoittamasta arvostelussaan romaanin ”suurista ansioista”, jotka ”asettavat Sillanpään romaanin toiseen, korkeampaan tasoon kuin millä suurin osa päivänkirjallisuudestamme liikkuu” ja ”F. E. Sillanpää ei ole niitä onttoja kirjailijannimiä, joita luetaan velvollisuudentunnosta — Olkoon hänen innostajanaan — tietoisuus siitä, että tuhannet seuraavat hänen kehitystietänsä ja että hänen taiteensa kasvuvoimasta osaltaan riippuu kertomataiteen tulevaisuus Suomen maassa.”. Koskenniemi ei olisi voinut sattua arviossaan tarkempaan; myönnettiinhän Sillanpäälle kirjallisuuden Nobel vuonna 1939.

Vuonna 2003

Mitä ajattelin luettuani Hurskaan kurjuuden ensimmäistä kertaa elämässäni, 84 vuotta sen ensijulkaisun jälkeen, maapallon toisella puolella, siirtolaisena? Uusi kuva avautui niin Suomen itsenäistymisen ajan historiaan kuin entuudestaan minulle tuntemattomaan hämäläiseen maisemaan. Uusi kuva avautui myös suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Lukukokemus oli vahva ja täyteläinen, kiitos rehevänherkän tarinoinnin sekä millimetrin tarkan psykologisen ihmiskuvauksen. Hurskaan kurjuuden innoittamana kaivoin muuttolaatikon pohjalla pölyttyneen Sillanpään teoksen Silja (1931). Siinä vasta helmi!

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa