Islantiin sijoittuva dystopia luotaa kielen valtaa ja empatian olemusta: ottaisitko sinä ”moraalihäiriöisen” naapuriksesi?  

Islantilaisesta kirjallisuudesta tunnetaan Suomessa parhaiten dekkarit ja saagat, mutta Fríða Ísbergin (s. 1992) Merkintä-romaani on jotain aivan muuta: lähitulevaisuuden Reykjavíkiin sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Kirjailija kertoi Helsinki Lit -festivaalien haastattelussa, kuinka hän lähti alun perin kirjoittamaan Islantiin sijoittuvaa utopiaa, sillä kaipasi pehmeyttä maailmassa jylläävien kovien arvojen keskelle. Ísberg halusi kirjoittamalla tutkia sitä, millainen olisi ihanneyhteiskunta, jossa keskeisiä arvoja olisivatkin empatia ja toisten huomioiminen. Näistä lähtökohdista rakentui dystopia ymmärtäväisinä nyökyttelevien psykologien diktatuurista: 

Ensin ne sanovat haluavansa auttaa sinua palaamaan yhteiskuntaan ja parantamaan itsetuntemustasi ja oppimaan tuntemaan omia rajoja. Ja sitten ne sanovat, että sinun pitäisi mennä kokeeksi kerran psykologin vastaanotolle. Ja sitten toisen kerran. Ne yrittävät saada sinut lääkkeiden varaan ja sitten ne sanovat, että olet valmis menemään kokeeseen ja että se muuttaa kaiken. Noin ne saivat houkutelluksi parhaan ystäväni ja nyt hän on täydellisen brainwashed.  (s. 72–73.) 

Merkintää voikin kuvailla pehmeäksi scifiksi siinä mielessä, että se keskittyy yhteiskunnallisiin ja ihmiskeskeisiin teemoihin. Romaanin huomattavin spekulatiivinen elementti on Islannin psykologijärjestön kehittämä testi, joka mittaa yksilön empaattisuutta. Testi jakaa ihmiset kahteen kastiin: normaaleihin empatiakykyisiin ihmisiin ja särkyneisiin ihmispoloihin, jotka tulevat mahdollisesti syyllistymään rikoksiin ja muuhun antisosiaaliseen toimintaan. Jälkimmäisten toivotaan tulevan kuntoon, kunhan he vain saavat tarpeeksi terapiaa. Ajallisesti romaanin tapahtumat sijoittuvat kahteen kuukauteen ennen ratkaisevaa kansanäänestystä: tuleeko empatiakokeesta pakollinen kaikille? 

Scifin klassikkoteoksista vertailukohdaksi nousee Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932), aikakautensa kehitysuskoa parodioinut dystopia. Yhdistävänä tekijänä on ajatuskoe, jossa yhteiskunnallisen onnen ja vakauden tavoittelu kääntyy painajaismaiseksi. Merkintä seisoo kuitenkin tukevasti omilla jaloillaan ja peilaa 2020-luvun alun todellisuutta, kuten  psykokulttuuria mutta erityisesti vastakkainasettelun jättämiä haavoja. Aluksi merkintä empatiakokeessa saaduista korkeista pisteistä auttaa saavuttamaan hyvän aseman yhteiskunnassa, mutta kuten ihmislajille on niin tyypillistä, pian railo meidän ja muiden välillä alkaa syventyä ja ”merkitsemättömiä” aletaan pelätä ja syrjiä. Siinä missä Huxleyn klassikossa epämiellyttävät tunteet karkotetaan soma-pillereillä, Merkinnässä ”empatiahäiriötä” yritetään hoitaa trex-lääkkeellä, josta käyttäjät tulevat riippuvaisiksi ja ajautuvat näin entistä kauemmas yhteiskunnan marginaaliin. 

 

 

Pelon maantiedettä Reykjavíkissa  

Teoksen tapahtumat keskittyvät urbaaniin ympäristöön, maailman mittakaavassa piskuiseen pääkaupunkiin Reykjavíkiin. Todellisiin kadunkulmiin ja kaupunginosiin on sijoitettu fiktiivisiä paikkoja, kuten psykologijärjestö Psykon päämaja Borgartúilla. Erityistä jännitettä luo kaupunkia halkova pelon maantiede: ihmisten lisäksi kokonaisia rakennuksia ja alueita voidaan romaanissa merkitä niin, että merkitsemättömät jäävät ulkopuolelle. Ihmisten rinnalla myös tulviva meri edustaa romaanissa vaaraa, jolta halutaan suojautua: kaupungin ja meren väliin on rakennettu Esja-vuorelta Straumsvíkiin ulottuva lasinen suojamuuri.  

Tapahtumia kuvataan lukuisten eri henkilöiden näkökulmasta. Aluksi tarinalinjat tuntuvat irrallisilta toisistaan kuin saman vaihtoehtotodellisuuden eri laidoille sijoittuvat novellit, mutta lopulta todellisuudet leikkaavat tavalla tai toisella. Vaikka kerrontaratkaisu aiheuttaa ajoittain pientä sekavuuden tuntua, hyötynä on, että yhteiskunnan muutosta päästään tarkastelemaan monesta näkövinkkelistä. Sekä lapset että aikuiset pelkäävät empatiakokeessa reputtamista, mutta samoin ajatus epäempaattisen ”moraalihäiriöisen” naapuriksi joutumisesta huolettaa. Vaikka enemmistö kannattaa uudistusta, erityisesti nuorissa miehissä koe aiheuttaa vihaa ja vastarintaa, sillä heille testin läpäiseminen on ihmisryhmistä vaikeinta. 

Keskeisiä henkilöhahmoja yhdistäväksi tekijäksi nousee pelon tunne. Talvi-niminen opettaja pelkää vainoavaa ex-poikaystäväänsä ja asettuu siksi järjestelmän kannalle. Nuorella vihaisella miehellä Tristanilla on omat syynsä kieltäytyä empatiakokeesta, eikä hän halua alistua kontrollille. Myötätuntouudistuksen läpivienyt poliitikko-psykologi Ólafur Tandri tuntee pelkoa, kun huomaa tulleensa itse merkityksi. Joku on maalannut hänen kotioveensa rastin ja lähettää hänelle kammottavia uhkauksia.  

Siinä missä Uudessa uljaassa maailmassa lisääntyminen tapahtuu koeputkihedelmöityksen kautta ja monogamiset suhteet on ankarasti kielletty, Merkinnässä inhimillistä olemista tai perustarpeita ei ole myllätty perustavanlaatuisesti. Perinteinen parinetsintä on päinvastoin keskeisimpiä henkilöhahmoja eteenpäin puskevia voimia. Jopa Tristan haaveilee tyttöystävästä, mikä paljastaa hänestä ensimmäisen pehmeän puolen. Toisaalta parissakin muussa tarinalinjassa käsitellään rakkauden pimeää, omistushaluista puolta: tarvetta merkitä toinen omakseen. Esimerkiksi Eyja-nimisellä henkilöhahmolla on pakkomielle entisestä aviopuolisostaan. Merkitseminen tapahtuu hajuvedellä, ja hajujäljen jättäminen korostaa mustasukkaisuuden alkukantaista puolta. 

 

Kieli todellisuuksien rakentajana

Ísberg tunnetaan kotimaassaan myös runoilijana, ja huomion suuntaaminen kieleen ja sanavalintoihin tuntuu olennaiselta. Toistuva kielen etualaistuminen vaatii kääntäjältä laajaa sävyjen ja rekisterien tuntemusta, joten suomentaja Tapio Koivukari on saanut nimensä romaanin kanteen syystäkin. Siinä missä kaupunkitilassa vastarinta näkyy mielenosoituksina ja graffiteina, kättä väännetään myös kielenkäytön tavoista: ei ole samantekevää, puhutaanko eläytymiskokeen arvioinnista” vai ”nyyhkykokeesta”. Vastapuoli pyritään taltuttamaan merkitsemällä hänet sanojen voimalla. Psykologiliiton hymistelevistä ”moraalihäiriön” kaltaisista eufemismeista leikataan vihaisen ja ulkopuolisen Tristanin fucking-sanalla pippuroituun tajunnanvirtamaiseen tykitykseen.  

Romaanin psykologihahmojen käyttämä kieli sen sijaan on huoliteltua ja hallittua: ”Hän on koulinut itsensä puhumaan pehmeästi. Hän on koulinut itsensä kohteliaaksi ja hillityksi ja kuuntelemaan toisen näkökantaa. Kun sinä puhut noin, meistä tuntuu tältä.” (s. 83.) Yritys ymmärtää erilaisia näkökulmia hallitun älyllisesti on läsnä myös romaanin kirjemuotoisissa osuuksissa: niissä vanhat ystävykset Tea ja Laíla käyvät dialogia pohtien yhteiskuntajärjestystä ja moraalia. 

Toista äärilaitaa taas edustaa Tristanin aggressiivinen puhetapa, jota kertoja siteeraa välillä suoraan dialogissa ja välillä epäsuorasti. Siinä on oma rap-lyriikkaa muistuttava rytminsä. Tunnetaitojen puute yhdistyy Tristanin kohdalla oman äidinkielen hataraan hallintaan, joka ilmenee panic attacsien ja targettamisen kaltaisten anglismien ryöstöviljelynä. Vaikka Tristan ei hallitse psykologisoivaa kieltä, hänen pelon ja vihan tunteensa jylläävät voimakkaan fyysisinä tuntemuksina: ”tuntuu kuin joku söisi hänen vatsastaan lusikalla, ikään kuin hän olisi keitetyn kananmunan kuori tai jotain […]” (s. 41). Huonoimpina hetkinään Tristan sortuu suoranaiseen vihapuheeseen, josta ei lukijallekaan tule hyvä olo: ”fucking tunnehuorat, me vittu tapetaan teijät kaikki” (s. 38). Parhaimmillaan hän on kuitenkin anarkistisena kielen uudistajana kuin ”Hafþór fucking Laxness” (s. 49), viittauksena Islannin tunnetuimpaan kirjailijaan Halldór Laxnessiin, jonka nimen Tristan muistaa väärin. 

 

Todennäköinen uhka: ihminen  

Ei pidä rakentaa taloaan tulivuoren juurelle, romaanissa sanaillaan, kun puhutaan ihmisestä, joka on potentiaalisesti vaarallinen. Onko romaanin teemoissa sitten jotakin erityisen islantilaista? Viime kuukausina, kuten myös romaania lukiessani, olen oleskellut Islannissa ja tehnyt havaintoja kulttuurista. Turvallisuudesta huolehtiminen ja luonnonvoimiin liittyviin uhkiin varautuminen on ainakin maassa arkipäivää. Maanpinnan alla kytevistä laavamassoista huolimatta Islanti on yksi maailman turvallisimpia maita siksi, että maailman vaarallisimpia eläimiä – ihmisiä – on niin vähän. Tapa, jolla romaanin psykologit pyrkivät ennaltaehkäisemään ihmisten aiheuttamia vaaroja, muistuttaakin mielestäni tapaa, jolla tulivuoriin suhtaudutaan: varaudutaan, laaditaan skenaarioita pahimmista mahdollisista vaihtoehdoista. Kun Ísbergin romaanissa samaa riskien tunnistamista sovelletaan ihmisiin, päädytään kimuranttien eettisten kysymysten äärelle.  

Onko oikein tuomita ketään ennaltaehkäisevästi siksi, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan tulee syyllistymään rikoksiin? Ísberg kirjoitti romaania koronapandemian aikana, ja puheessa merkitsemättömistä”, epäempaattisissa ihmisissä on yhtymäkohtia puheeseen rokottamattomista”. Olennaista kuitenkin on, että merkitsemättömät voisivat kuvastaa mitä vain epäilyttäväksi koettua ihmisryhmää, kuten maahanmuuttaneita tai huumeriippuvaisia. Merkityksi joutuminen saa romaanin pyörityksessä monia merkityksiä, eikä todellisuus näyttäydy mustavalkoisena. Lopulta empatiakoekin vuotaa, sillä kuten yksi henkilöhahmoista toteaa, ”rikolliset voivat olla täynnä myötätuntoa ja psykopaatit täysin viattomia” (s. 81). 

Tekoälypohjaisen teknologian kiihtyessä yhä nopeammin on tärkeää, että scifi-kirjallisuus ehtii kysyä eettisiä kysymyksiä ajoissa. Kylmäävää on tietenkin, että suurta osaa romaanin kuvaamasta kasvojentunnistuksen kaltaisesta valvontateknologiasta jo käytetään maailman diktatuureissa. Siitä huolimatta, että henkilöhahmojen runsaslukuisuus tuntuu ajoittain rasitteelta, kokonaisuutena romaani on tuore ja uniikki lukukokemus. Vaikka unelma empatiayhteiskunnasta kääntyy teoksessa dystopiaksi, jättää romaanin älykäs ja pohdiskeleva ote jälkeensä toivonkipinän ihmiskunnan humaanimmasta tulevaisuudesta.   

Jaa artikkeli:

 

Mari Tikkamäki

Kirjoittaja on suomen kielen opettaja ja kirjoittaja.