Kun nukkuja herää

Toisinaan on hauska kuvitella, miltä maailma näyttäisi, jos heräisikin vasta vuosien kuluttua. Pitkään jatkuneesta unettomuudesta kärsivä englantilaismies Graham nukahtaakin kunnolla. Hän herää kaksisataa vuotta kestäneen transsin jälkeen maailmaan, joka ei ole enää entisensä. Uusi yhteiskunta on kylmäävä dystopia, jollaiseen ainakaan itse en haluaisi herätä. Ihmisten koulutus hoidetaan hypnoosin avulla, työnsä ääreen nääntyneitä varten on käytössä eutanasia. H.G. Wellsin vuonna 1899 ilmestynyttä kirjaa Kun nukkuja herää pidetään ensimmäisenä antiutopiaromaanina, josta ovat myöhemmin ammentaneet niin George Orwell kuin Aldous Huxleykin. Tämä on tärkeä kirja myös näinä epävarmuuden aikoina.

Kirjan alkutapahtumat käynnistyvät Viktorian ajan Englannissa. Käyskennellessään Pentargenin kauniilla rantapoukamalla herra Isbister tapaa kallionkielekkeen alla istuvan synkeän miehen, joka valittaa ainaista unettomuuttaan ja hautoo itsemurhaa. Pyydettyään miehen toviksi kotiinsa tämä nukahtaakin Isbisterin taloon seurauksin, jotka näemme tapahtuviksi vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Kirjan kaksi ensimmäistä lukua toimivat prologina, jonka myötä Wells siirtää tapahtumat 1800-luvun ’nykyisyydestä’ vuoteen 2100. Kolmannessa luvussa nukkuja, Graham, viimein herää, ja kertomuksen imu vie lukijan pian mennessään.

Miltä mahtaisikaan tuntua, kun on ollut kaiken ulkopuolella, tiedottomana, kaksi vuosisataa? Paitsi että ympäröivä maailma on tyystin erilainen, täytyy tiedottomuudesta heräävän ihmisen tuntemusten ja fyysisen olonkin olla jokseenkin kaoottista. Ulkopuolisena lukija on tietysti utelias näkemään, miten käy, ja juuri tämän vaiheen Wells kuvaa kiehtovalla, suorastaan freudilaisella tavalla. ’Kuinka huikaisevan monimutkainen se onkaan! Tämä tutulta tuntuva ykseys – minuus!’

Grahamin unien aikana yhteiskunta on muuttunut. Valta on kahdentoista miehen neuvostolla, joka pitää hallinnassaan maailman rahavaroja. Kansan keskuudessa on jo esiintynyt tyytymättömyyttä, puhutaan vallankumouksen mahdollisuudesta. Valtaapitävien kannalta Grahamin yllättävä herääminen sattuu huonoon aikaan. Nukkujasta on aikaa myöten muokattu jonkinlainen myytti, lenkki menneisyyteen, ja samalla tietynlainen symboli, jonka kautta neuvosto on kyennyt legitioimaan oman valtansa. Nukkuja on merkinnyt aikansa ihmisille vähän samanlaista reliikkiä, kuin Leninin balsamoitu ruumis Neuvostoliiton vallanpitäjille. Katsoa on saanut mutta ei koskea. Katastrofi olisi varmasti seurannut Lenininkin heräämisestä.

Kun tieto nukkujan heräämisestä leviää, se käynnistää vallankumouksen. Neuvosto päättää tappaa Grahamin, ainakin niin väittävät ne, jotka hänet kaappaavat ja vievät mukanaan sekasorron valtaan joutuneen Lontoon katujen melskeeseen. Kaaoksen keskellä Graham eksyy ja harhailee pimeitä katuja, kunnes löytää tiensä tuulimoottorien toimistolle, missä vallankumouksen keskeinen hahmo Ostrog ottaa hänet suojaansa. Tässä vaiheessa Grahamille on jo selvinnyt, että kukistuneen neuvoston valta on perustunut hänen kaksisataavuotisen unensa aikana huikeaksi kasvaneeseen perintöönsä. Hän, Graham, on maailman valtias! Mutta Wellsille, sosialistille ja pasifistille, valta ei ollut koskaan näin yksiselitteistä. Jo vähän aikaisemmin Ostrogin veli on todennut Grahamille: ’Hän (Ostrog) on suunnittelija, kapinan suunnittelija. Meidän johtajamme – teidän nimissänne.’

Graham ei tyydykään marionetiksi, vaan hän haluaa tietää, mitä maailmassa todella tapahtuu. Hän lähtee valeasuisena Lontoon kaduille. Graham saa oppaakseen japanilaissyntyisen Asanon, joka kuljettaa Grahamia paikasta toiseen, esittelee tälle uutta maailmaa aivan, kuten Vergilius esitteli Dantelle helvettiä. Mitä enemmän Wells tulevaisuuden Lontoota kuvailee, sitä goottilaisempina maisemat tuossa kolmenkymmenen miljoonan asukkaan metropolissa näyttäytyvät. Wells käyttää paljon aikaa kuvatakseen hyvinkin yksityiskohtaisesti suuren kuvun alla toimivaa kaupunkia, jossa työhönsä uupuva kansa sinisiin asuihin pukeutuneena vaeltaa liikkuvilla jalkakäytävillä. Rikkaat ja etuoikeutetut huvittelevat samalla, kun työläispoliisit valvovat järjestystä. Kaiken yllä valtaisat tuulimoottorit pyörivät lakkaamatta jauhaen energiaa tälle ihmisten muurahaispesälle. Tulevaisuuden Lontoo vaikuttaa jotenkin tutulta. Samanlaisia näkymiä on tullut vastaan monissa scifin keskeisissä teoksissa ja niiden filmiversioissa. Ridley Scottin Bladerunner on ainakin velkaa Wellsin teoksen tummanpuhuvalle miljöökuvaukselle, mutta varmasti velkaa ovat monet muutkin.

Graham tajuaa, ettei juuri tapahtunut vallankumous ole muuttanut mitään, vain diktaattorin nimi on vaihtunut. Viimein hän myös oivaltaa, mitä ihmiskunta valtiaaltaan todella odottaa, ei sen vähempää kuin riistoon perustuvan sortovallan murskaamista. Mutta onko hänestä siihen? Onko hänestä uudeksi messiaaksi? Vaikka Wellsin taidot eivät olekaan syvien henkilökuvien luomisessa, hän onnistuu taitavasti hahmottamaan yksilön ratkaisevan merkityksen kriisiin ajautuvassa yhteiskunnassa ja kuvaamaan lopullisen kamppailun tieteiskirjallisuuden lajityypin etevimmin keinoin. Kun nukkuja herää kuuluu klassikkona Aikakoneen (1895) ja Maailmojen sodan (1898) rinnalle.

H.G. Wellsille on soviteltu tieteiskirjallisuuden Shakespearen viittaa monilta tahoilta. Miksipä ei. Kyllä hän sen alle mahtuu, vaikka saa mielestäni seurakseen ainakin Ray Bradburyn ja Philip K. Dickin. Tulevaisuuden visioijana Wells on aivan omaa luokkaansa. Siinä missä Jules Vernen näkijänlahjat pääsivät oikeuksiinsa erilaisten teknisten innovaatioiden hahmottajana, Wells kykeni menemään syvemmälle ja tarjoamaan lukijoilleen uskottavan analyysin niistä yhteiskunnista, joissa tuollaiset laitteet olivat mukana mutta sivuosassa. Pääosassa Wellsin kirjoissa on aina ihmisyhteisö.

Kun nukkuja herää ilmestyi suomeksi ensi kerran vuonna 1907, kääntäjä oli Jamari Finne. Tero Valkosen uusi suomennos on sujuva. Desura-kustantamolle kiitokset kulttuuriteosta.