G.K. Chestertonin katolinen pappisetsivä isä Brown kuuluu englantilaisen dekkarin klassikoihin Sherlock Holmesin, neiti Marplen ja Hercule Poirot’n ohella, mutta toisin kuin kuuluisat kollegansa, hän on jäänyt suomalaisille lukijoille suhteellisen tuntemattomaksi. Kemiläinen The Crime Corporation on paikannut tätä puutetta kääntämällä neljä kokoelmaa isä Brownin seikkailuja, joista alun perin vuonna 1926 ilmestynyt Isä Brownin vähäuskoisuus (The Incredulity of Father Brown) on tuorein suomennos.

Chesterton aloitti uransa journalistina ja journalistinen ote – nopea kirjoitustahti, napakka kieli, poleemisuus – leimasi hänen koko myöhempää tuotantoaan. Tähän perustuu myös isä Brown –tarinoiden viehätys. Chestertonin terävä kieli ja yhteiskuntasatiiri purevat yhä, vaikka juonet saattavatkin nykylukijasta tuntua pölyttyneiltä.

Erityisen kritiikin kohteeksi Isä Brownin vähäuskoisuudessa joutuvat (amerikkalainen) kapitalismi ja media. Tarinoista ensimmäinen, ”Isä Brownin henkiinherääminen” on parodia Sherlock Holmesin kuolemasta ja ”ylösnousemuksesta”: Doyle tappoi kuuluisan salapoliisinsa kyllästyttyään median ja lukijoiden huomioon, mutta suostui pari vuosikymmentä myöhemmin herättämään tämän henkiin yleisön pyynnöstä. Chestertonin tarinassa vastentahtoisesta isä Brownista lanseerataan ”julkkis” amerikkalaisissa lehdissä, ja lopulta hänet yritetään jopa tappaa, jotta sanomalehdet saisivat lisää puitavaa ja paikalliset pamput pääsisivät eroon hankalasta papista. Huumorin keinoin Chesterton osoittaa, miten pitkälle media voi mennä uutisnälässään.

Muissa kertomuksissa uhriksi joutuu useimmiten amerikkalainen miljonääri tai muu mammonan havittelija, ja itse murhan ratkaisua tärkeämmäksi nousevat moraaliset kysymykset. Isä Brown suomii kovin sanoin rahavallan kylmyyttä ja itsekkyyttä sekä taipumusta arvottaa ihmiset varallisuuden mukaan.

Juonittelevien lehtimiesten ja dollariruhtinaiden rinnalla pikku pappi vaikuttaa englantilaisessa yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan miltei pyhimykseltä. Yhteiskuntakritiikiltä vie tosin nykylukijan silmissä uskottavuutta tunkkainen patriarkaalisuus ja lähes rasismiksi yltyvä
patrioottisuus. ”Neekerit” ovat mykkiä villi-ihmisiä, amerikkalaiset mammonanpalvojia ja tarinoiden harvat naiset joko pelkkiä kauniita koristeita tai pinnallisia seurapiirileidejä.

Salapoliisitarinoina Chestertonin kertomukset noudattavat lajin klassisia konventioita. Isä Brown saa yleensä ratkottavakseen niin kutsutun suljetun huoneen mysteerin tai yliluonnolliselta vaikuttavan rikoksen. Ammattinsa ja uskontonsa puolesta yliluonnolliseen uskova isä Brown onnistuu kuitenkin aina tarjoamaan lopussa tapahtumille rationaalisen selityksen. Vastakkainasettelu yliluonnollisen ja järjen välillä tulee ehkä kiinnostavimmin esille goottilaiseen ympäristöön sijoitetussa tarinassa ”Darnawayn suvun kohtalo”, missä esi-isän muotokuvaan liittyvä sukukirous tappaa maalausta valokuvaavan perijän. Valokuvaukseen liitetty tieteellisyys ja rationaalisuus näyttävät antavan periksi maalauksen mystiikan edessä.
Kun valokuva lopulta saadaan otetuksi, isä Brown pääsee todellisen murhaajan jäljille ja sukukirous saa järkeen perustuvan selityksen.

Heikoimmillaan Chestertonin kertomukset ovat kaavamaisia, parhaimmillaan hän käyttää konventioita luovasti tavalla, joka saa lukijankin aivonystyrät töihin.

Dekkarin klassikkona Chesterton ansaitsee suomalaisenkin lukijakunnan. On valitettavaa, ettei hän ole saanut arvoisiaan suomentajia. Lea ja Timo Kukkolan kääntämä Isä Brownin vähäuskoisuus on kankeaa, anglismeja vilisevää ja kieliopillisesti onnahtelevaa suomea.

Esimerkki suomennoksen tyylistä kirjan ensimmäiseltä sivulta: ”Ongelma näytti alkaneen siitä, kun yksi näistä tulijoista, äskettäin maahan saapunut ja metelöinyt kovasti yhdestä kadottamastaan matkalaukusta, lähestyi ensimmäistä näkemäänsä rakennusta, joka sattui olemaan lähetysasema tai sellaiseksi otettu kappeli, edessään pitkä kuisti ja pitkä rivi hevosten
kiinnityspaaluja, joiden ympärillä oli viini-istutuksia, toisiinsa kietoutuneita tummia viinirypäleitä syksyn punaamine lehtineen.”

Edes suoranaiset käännösvirheet eivät ole harvinaisia: ”increase in information” kääntyy ”katkoksi uutistoiminnassa” (s. 9), Sleeping Beauty (eli prinsessa Ruusunen) on suomennoksessa nukkuva kaunotar (s. 120), ja kristinuskon oppi (Homoousian) muuttuu ”homoiluksi” (s. 96), vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Tällaisessa käsittelyssä Chestertonin tarinoiden huumori latistuu, eikä juonen seuraaminen ole paikoin mahdollista ilman alkutekstin apua. Alkuteoksen tarinoista kaksi – ”The Oracle of the Dog” ja ”The Dagger With Wings” – on jätetty suomentamatta, mutta sitä tuskin voi tässä tapauksessa pitää vahinkona.

Jaa artikkeli: