1945 ja muita kertomuksia

Unkarilaisen kirjailijan novellikokoelma havainnoi vähemmistössä elämisen ehtoja historiasta nykypäivään asti ja saa pohtimaan hankalia eettisiä kysymyksiä.

Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kaksi tummiin asuihin pukeutunutta miestä kulkee helteisellä unkarilaisella maaseudulla. Heidän ilmestymisensä herättää kyläläisissä levottomuutta. Toinen maailmansota on juuri päättynyt, mutta nyt ”tuli ongelmia”: juutalaiset palaavat. Ilma väreilee helteen lisäksi levottomuudesta, lausumattomista sanoista, sodan käsittämättömistä tapahtumista. 

Ferenc Törökin ohjaama elokuva 1945 (2017) on saanut tunnustusta, useita palkintoja sekä ehdokkuuksia kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Se oli katsottavissa Suomessa Yle Areenassa vuosina 2021–2022. Nähdessäni elokuvan en tiennyt, että se perustuu Budapestissa asuvan kirjailijan ja päätoimittajan Gábor T. Szántón samannimiseen novelliin. 

Syksyllä 2025 ilmestyi Szántón novellikokoelma 1945 ja muita kertomuksia unkarintuntija ja historioitsija Anssi Halmesvirran suomentamana. Kirjan kantta ”koristaa” kuva elokuvasta; estetiikan nimissä on mainittava, että olisin toivonut kirjalle kauniimpaa ulkoasua. 

Elokuvan tunnelma on uskollinen kirjalliselle esikuvalleen. Novelli ”1945 (Kotiinpaluu)” kuvaa huikeasti eettistä dilemmaa. Kun leireille viedyt palaavat, ristiriitaiset tunteet täyttävät heidät, jotka ovat palaajia vastassa:

[…] heissä syntyy epämukavaa levottomuutta, kun he ajattelevat kodeissaan olevia huonekaluja, mattoja, sänkypeittoja ja vaatteita, joita he olivat ostaneet hyvin halvalla torilla pidetystä huutokaupasta viime kesänä. Heille valkenee, miltä heistä tuntuisi, jos kylään palaavat tavaroiden entiset omistajat kohtaisivat rakkaat tavaransa. Heitä hävettäisi, mutta tuo tunne myös vihastuttaa heitä, ja he nousevat kiivaasti sitä vastaan. Miksi pitäisi hävetä, kysyvät he itseltään. (s. 20–21.) 

Kapakassa istuu hänen lisäkseen seitsemän ihmistä, joista viidellä alkaa tuntua vatsanpohjassa. Heistä tuntuu siltä, että pitää kiirehtiä kotiin, sanoa perheelle, että nyt tuli ongelmia. Jos yhdet palasivat, voi olla, että muutkin palaavat. Ja jos muitakin tulee, heitä on sitten enemmän, ja ennemmin tai myöhemmin heidän päähänsä pälkähtää vaatia takaisin se, mitä toisilla on tai he luulevat olevan eli se, minkä he jättivät toisten huostaan tai mikä katosi. (s. 17–18.) 

Novellikokoelman draaman kaari on tarkkaan mietitty: en olisi voinut kuvitella vaikuttavampaa avausta kokoelmalle kuin ”1945 (Kotiinpaluu)”.  

Vähemmistön rajatut mahdollisuudet 

Unkarissa on noin 80 000 – 120 000 juutalaista, joista suurin osa asuu maan pääkaupungissa. Budapestissa on maailman toiseksi suurin synagoga sekä historiallisista syistä itäisen Euroopan suurilukuisin juutalaisvähemmistö. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomessa on n. 1 500 juutalaista ja kaksi seurakuntaa. On mahdotonta mennä Budapestiin ja olla törmäämättä tämän vähemmistön elämänmenoon. Seitsemännessä kaupunginosassa on useampi synagoga, ja ravintolat sekä kahvilat mainostavat tarjoavansa kosheria. Kaduilla näkyy kipoja, varsinkin synagogien lähettyvillä. 

Szántón novellit tarkastelevat vähemmistössä elämisen ehtoja ja rajoitteita eri aikakausina. Millaista on elää ja on ollut elää unkarinjuutalaisena? Haasteita tuovat vähemmistöposition ja rasismin lisäksi oman yhteisön asettamat rajat. 

Osa teksteistä on historiallisia ja käsittelee holokaustia (kuten niminovelli sekä ”Eläkää rauhassa”), osa taas toisen maailmansodan vaikutusta sodanjälkeisiin sukupolviin. Monet tekstit asettavat lukijan pohtimaan kiperiä ja monimutkaisia eettisiä ongelmia ihan vain kuvaamalla historiallisia tapahtumia tai niiden seurauksia. 

Mitä tehdä, kun leiriltä selviytyneisiin suhtaudutaan varauksella, aivan kuin heidän ei olisi toivottu selviävän? Entä minkälaisia mahdollisuuksia leiriltä selvinneillä oli elää toisen maailmansodan jälkeen, kun kaikesta oli pulaa ja Eurooppa sekasorron vallassa? Szántó kuvaa tilanteita, joita holokaustikertomuksissa ei ole nähty liiaksi asti. Leijonanosa holokaustiin liittyvistä kirjallisista kertomuksista supistuu leirikokemuksiin sekä leiriltä selviytymiseen. Szántón novellit vievät huomion ilmeisen taakse: fokus on siinä, mitä tapahtuu selviytymisen jälkeen – niin vuonna 1945 kuin 2000-luvulla. Historiaa ei voi ravistaa harteiltaan. 

Kokoelman loppupään tekstit sijoittuvat nykypäivään. Novelleista muodostuu ikään kuin kaari, joka alkaa toisen maailmansodan viimeisestä vuodesta ja päättyy 2000-luvulle. Jälleen ollaan monimutkaisten eettisten kysymysten äärellä. Toteutuuko oikeus, mikäli sadistinen natsi viedään käräjille vasta hauraana vanhuksena? Missä on epäonnistuttu, jos yhteiskunta saa kansanmurhan tekijän oikeuden eteen vasta vuosikymmeniä teon jälkeen? Kun Suomessa puhutaan kaduilla marssivista natseista, viitataan sillä usein nykyiseen äärioikeistoon. Unkarin kaltaisessa keskieurooppalaisessa maassa sillä sen sijaan viitataan toisen maailmansodan aikaisiin natseihin – niihin aitoihin ja alkuperäisiin. 

Jos oikeusjärjestelmään ei voi luottaa, onko silloin pakotettu turvautumaan omankädenoikeuteen – vai onko tällöin muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maasta? Lojaaliutta valtaapitäviä ja enemmistöä kohtaan se ei ainakaan lisää, kuten nähdään novellissa ”Totuuden nimissä”: 

 [E]n välitä, mitä tälle maalle tapahtuu; mitä ikinä se sitten onkaan, se ansaitsee sen. Jos he antavat natsien marssia vapaasti kaduilla, jos he antavat heidän rähistä parlamentissa seurauksitta ja jos heille jaetaan kunniamerkkejä, jakakoot, mutta minä en ole sitä näkemässä. (s. 178.) 

Toinen nykyaikaan sijoittuvista novelleista, ”Trans”, kuvaa sitä, kuinka myös oman yhteisön raamit voivat käydä liian ahtaiksi. Novellin keskushenkilönä on nuori rabbiksi opiskeleva Ádám, joka kamppailee identiteetin ja uskon ristipaineessa. Teksti kuvaa uskonyhteisön vanhakantaista näkemystä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetteihin liittyvissä asioissa. Samalla se osoittaa, että konservatiivisen Unkarin lisäksi myös oma tiivis yhteisö voi olla yksilönvapauden ja -terveyden kannalta haitallinen. Jos liikkumatilaa ei ole edes siellä, missä pitäisi tulla hyväksytyksi ja olla turvassa, onko silloinkaan muuta mahdollisuutta kuin lähteä. 

Herää kysymys, milloin sitten olisi mahdollista jäädä – vai onko jäämisen ajatus pelkkää utopiaa, unelma joka ei koskaan voi toteutua? 

Novellien suurmaa 

Szántó on monipuolinen kirjailija. Hän on julkaissut romaaneja, esseitä ja novelleja. Lisäksi hän on juutalaisten Szombat-lehden (suom. ”Lauantai”) päätoimittaja. Hänen suosittu ja useammalle kielelle käännetty romaaninsa Kafka macskái (”Kafkan kissat”, 2014) sai tänä vuonna jatkoa. 1945 ja muita kertomuksia ilmestyi alkukielellä vuonna 2017, ja se on käännetty useammalle eurooppalaiselle kielelle. Szántón taustan journalistina huomaa ennen kaikkea kielestä: Ilmaisu on täsmällistä ja realistista, kerronnan imu kuin Dysonissa. Novellit ovat tiiviitä ja pakattuja kuin runo; mukaan on otettu vain olennainen, aivan kuten journalistisissa teksteissä. 

Unkarilaista nykynovellistiikkaa julkaistaan Suomessa harvoin siihen nähden, miten tärkeässä asemassa lyhytproosa maan kirjallisella kentällä on – puhumattakaan siitä, kuinka korkeatasoista se on. Unkarissa on voimakas novellitaiteen perinne ja lyhytproosa on arvostettu laji. Lyhytproosaa julkaistaan Unkarissa paljon verrattuna Suomeen, jossa kustantajat toteavat lähinnä, että se ei myy. Unkarissa novelli on kuninkuuslaji jo historiallisesti: Dezső Kosztolányi, Gyula Krúdy ja István Örkényi ovat vain muutamia 1900-luvun novellitaiteen jättiläisiä. 

Suomeksi on julkaistu historian saatossa useampia unkarilaisia novelliantologioita, joihin on koottu klassikkotekstejä eri tekijöiltä. Nykynovellistiikkaa sen sijaan edustaa muun muassa runoilija Krisztina Tóthin Viivakoodi (Vonalkód, 2006), joka ilmestyi suomeksi 2009 Juhani Huotarin suomentamana. Vastikään ilmestyi myös Suomi–Unkari-seuran julkaisema novelliantologia Millä sivulla olet: novelleja Unkarista (2025, toim. Botond Vereb-Dér), joka esittelee nimenomaan nykykirjailijoiden tekstejä. Mukana on myös novelli Szántólta. 

Käännös on ikkuna ilmeisen taakse 

Anssi Halmesvirta on viime aikoina keskittynyt suomennosprojekteissaan unkarinjuutalaiseen vähemmistökirjallisuuteen. Muutama vuosi sitten hän suomensi ansiokkaasti Ernő Szépin (1884–1953) omaelämäkerrallisen proosateoksen Ihmisen haju (Emberszág, 1945/2023), joka kertoi Budapestin juutalaisten kokemuksista työleirillä. 

Halmesvirta oli myös suomentamassa ja toimittamassa Tuomas Laine-Frigrenin kanssa vuonna 2023 ilmestynyttä tekstikokoelmaa Antisemitismin kirous (Gaudeamus), jossa on muun muassa István Bibón (1911–1979) klassikkoteksti ”Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen” (alkup. 1948, suom. Laine-Frigren). Suomennosta edeltävä Laine-Frigrenin johdanto antaa hyvän kuvan antisemitismin historiasta Unkarissa. 

Tiedän, etten ole kenties kaikkein puolueettomin henkilö mainostamaan unkarilaista kirjallisuutta. Mutta jos pelkästään hieno kirjallisuus ei riitä syyksi kääntää unkarilaisia teoksia suomeksi, voisi syitä etsiä esimerkiksi nykyisestä maailmanpolitiikasta ja yleisestä kulttuurintuntemuksesta: Suomalaiset tuntevat keskimäärin nyky-Unkaria heikosti. Koska kirjallisuus heijastaa maan sisäistä mentaliteettia ja tunnelmia, olisi tärkeää päästä kurkistamaan, mitä rajojen sisällä ja ihmisten mielissä oikein tapahtuu – valtapuolueeseen keskittyvän poliittisen uutisoinnin takana, ruohonjuuritasolla. Gábor T. Szántón novellikokoelma tarjoaa tähän yhden näkökulman.