Rukous esi-isilleni

”Papa Mpampoulle Ihmisten isälle: ’Olit opettajani / Olet aina Obelani / Herätän sinut ja täytyn!’” Papa Mpampoun muistot kantavat maailmaa, lupaa Gabriel Mwènè Okoundji (s. 1962) Rukous esi-isille-runokokoelmansa omistussanoissa.

Brazzavillen Kongossa syntyneen mutta nykyään Ranskassa asuvan runoilijan ja psykologin runoteos poikkeaa lähtöajatukseltaan useasta muusta tänä päivänä kirjoitetuista siinä, ettei Okoundjille kirjoittaminen ei ole ensisijaisesti itseilmaisua. Hän kirjoittaa kunnioittaakseen niitä, joilta hän on lapsuudessaan saanut oppinsa ja jotka ovat esimerkillään opettaneet hänelle antamisen taidon, kuten runojen suomentaja Jyrki Kiiskinen toteaa runoja taustoittavissa alkusanoissaan.

Kuten viime vuonna suomeksi ilmestyneen nigerialaissyntyisen Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, myös Okoundji pohtii kirjoittamalla afrikkalaisen älymystön identiteettikysymystä. Adichien ratkaisu on tarkastella afrikkalaisuutta englantilaisen henkilöhahmon kautta, Okoundji kääntyy esi-isiensä puoleen.

Kirjoittamalla tärkeistä, nyt jo kuolleista persoonallisuuksista Okoundji varjelee läheisiään lopulliselta mitätöitymiseltä, toiselta kuolemalta, siltä, ettei kukaan enää muista kerran elänyttä. Vain jos ihmisen nimi, kasvot ja puheet pysyvät elävien teoissa ja sanoissa, elämä voi jatkua, vaikka ruumis kuolisi.

Myös keskiaikaiset mystikot omistivat runonsa oppi-isilleen, jopa niin, että he nimesivätkin ne mestareidensa nimiin. Näin pitkälle Okoundji ei kuitenkaan mene. Runoillaan hän tulee jättäneeksi maailman myös oman jälkensä, ”kulmakarvojeni välin”, ”häijyjen hampaitteni charmin”.

Kolmeen osaan jakautuva kokonaisuus

Okoundjin yhdeksäs runokokoelman jakautuu kolmeen, osittain itsenäiseen osaan: ”Rukous esi-isille”, ”Päivänkoitto on tyyni” ja ”Ilman vapaus”.

Ensimmäisessä osassa kokoelman teema, esi-isien merkityksen muistaminen, on selkeimmillään: ”Esi-isät, puheenne kukkulan taakse aurinko laski / minä rukoilen molemmin käsin ja ääneni kaiuin.”

Toisessa osassa samotaan portugalilaisessa metsässä. Luonto tiivistää runon puhujan tuntemukset: ”kuutamo auttaa latvoissa / kelluvaa katsettani” ja ”[…] mielentyyni lampi tarjoaa / ajatuksille turvan.” Itkevät kukot tuovat puhujan sieluun Afrikan. Montserratin ”metsän tiheydessä” puhuja jälleen pohtii ”onko esi-isän perintö näissä paikoissa näissä puissa / täällä?”

Kokoelman alkupuolen runot koostuvat useamman aukeaman pituisista, vapaamittaisista, pääosin nelisäkeisistä säkeistöistä. Kokoelman edetessä runojen rakenne muuttuu modernille runoudelle tyypillisempään, ennakoimattomaan typografiaan. Onpa joukossa muutama proosarunoakin muistuttava.

Suomennoksesta on jäänyt pois teoksen alkuperäinen ilmestymisvuosi kuin alkuteoksen nimikin. Päiväysten perusteella runojen voi päätellä kerrostuneen kokoelmaksi ainakin vuodesta 2000 aina vuoteen 2007.

Kirjoitusprosessin ajallisuuden korostaminen päiväyksin tuntuu painottavan menneen jatkuvaa läsnäoloa nykyhetkessä, sitä, kuinka Okoundji haluaa runoillaan muistaa poismenneitä läheisiään ja heidän opetuksiaan, painaumaansa maassa, sillä ”ikinä ei pidä epäillä maata. Missä jälki on”.

Muurahaisen polvien varassa

Okoundjin kosmologiassa kukaan ei ole saari, vaan luomakunta muodostaa jonkinlaisen ykseyden: ”Ihminen, eläin ja puu / jakavat tasan salaisuudet, saman kuolevaisuuden / saman unen, samat arvoitukset, saman arvokkuuden […]”. Luomakunnan kruunu ei ole ihminen, kuten monoteistisissä uskonnoissa, vaan ”[K]ullakin olennolla on oma vastaus: ei! kyllä! tai hiljaisuus!” Maailman on mahdollista levätä ”muurahaisen polvien varassa”.

Okoundji tuo runoihinsa muistumia Afrikan suullisesta kansanperinteestä. Kysymyksin etenevät säkeet ovat yksi varhaisen runouden keino, jota Okoundji hyödyntää: ”[…] kumpi hedelmöittää iäksi elämän rönsyineen, / kumpi aikaan ahdettu tauko – syntymä vai kuolema? / Kuka vähät välittää taivaan ja maan turhuuksista, Ihminen, puu vai eläin?”

Suulliseen perinteeseen viittaa myös runojen ulkoa muistamista helpottavat toisteiset formulat: ”Jos varjo on uskollinen varjolle / jos valo on valon salaisuudessa / jos siemen tunnustaa puunsa / ja jos kaarna ei kiistä runkonsa kosteutta”.

Hyperboliset ilmaisut suuntaavat loruperinteeseen, jollainen lie muurahaisen voimien paisuttelukin. Asioiden syy–seuraukset kääntyvät päälaelleen kuin kätkien mystisen viisauden: ”Sanalasku kertoo: ’Jos tiedät että tiedät, et ole tietävä, / jos tiedät ettet tiedä, sinä tiedät.’ / vihityt tietävät sen, on myös sanottu, että he eivät tiedä sitä”.

Vaikka säkeissä on toisteisuutta, tavanmukaisempaa Okoundjin poetiikalle on, että runon lähtöasetelmaa kasvatetaan ja varioidaan säe säkeeltä. Lopulta kuulostaa kuin runoa lausuisi yhä useampi äänen kerrostuma. Havaintoa korostaa entisestään se, että alun perin ranskaksi kirjoitettujen runojen joukossa on tarkoituksellisesti käännöstä vailla olevia, luullakseni kitubankielisiä sanoja.

Afrikkalaisuuden rinnalla kulkee myös eurooppalaisen runotradition vaikutus. ”Illuminaatiot” tuovat väistämättä mieleen Rimbaudin, latautunut luontometaforiikka Nerudan aistillisen kuvaston.

Vaikka Kongo olikin itsenäistynyt joitain vuosia ennen kuin Okoundji aloitti koulun, silti yhä siirtomaahenkisen Kongon peruskouluista valmistui ”melkein-ranskalaisia oppilaita”, jotka olivat opiskelleet ”vieraalla kielellä vieraan maan asioita” kuten kokoelman alkusanoissa painotetaan. Oppilaat omaksuivat osittain eurooppalaisen sivilisaation, toisaalta heidän identiteettinsä oli poispyyhkimättömästi afrikkalainen.

Okoundjin tarkoitus tuskin on yksinkertaistaen korostaa minkään perinteen ainutlaatuisuutta. Hänellä ei ole ”[…] isänmaata, johon kaivertaa iloni”. Hänen sielussaan on kaksi maailmaa.

Okoundji kirjoittaa: ”elämä on / kun suuntaa ei enää ole”.

Runot rohkenevat kahden kulttuurin, kahden ajan – menneen ja nykyisen – ja jopa elämän ja kuoleman maastoon.

Hiljaisuutta, olkaa hyvä!

Vaikka rukousta pidetään näkymättömänä kujana, joka vie rukoiltavan luo, jokin resignoitumisen tuntu Okoundjin runoihin jää. ”Yksin, arkisen yksinäisyytensä äärellä” runon puhuja kuulustelee sieluaan. ”Synnymme yksin jokainen syntyy yksin”, puhuja toteaa. Vaikka ”kävelemme rakastamme uneksimme luonnostaan vaellamme / esi-isien ja jumalien ikuisen katseen alla”, silti ”kukaan ei voi opettaa toiselle tämän elämän laulua!”

Kokoelman päättää ”Hiljaisuuslaulusta”: ”Hiljaisuus on paikkojen paikka / sanojen sana / tyhjyyden tila / tilan tyhjyys / kaiun valloitus.”

Miten siis käy pyrkimyksen pidentää elämää merkitsemällä sanoja muistiin? Onko hullua edes yrittää tavoittaa kaukaisuuteen, kerran olleeseen, kun vastassa on hiljaisuus?

Olemassaolon arvoitukseen tarjotaan hiljaisuutta, joka kuitenkin on ”kieltä kielessä”, ”piilo vailla piiloa”. Hiljaisuuden voi ajatella olevan ”ikuisuus silmiemme pohjassa”, jotain, joka sisältää potentiaalisesti kaiken olevan, kaikki äänet, sillä sen sielu on ”ääretön”.

Kiiskinen arvelee alkusanoissaan, onko kääntäjä mahdollista avata Okoundji runojen tiheä kielellinen kerä. En kantaisi siitä murhetta ainakaan tämän suomennoksen kohdalla:

”On pakko elää, ja yhden elämän avaruus kasvaa / kahden tauon väliin (niiden nimet ovat Syntymä ja Kuolema) / eivätkä kipinöiksi kertyneet tähtihiput näytä tietä / kuten ihminen toivoo”.

Voiko säkeistön kirkkaammin suomeksi sanoa?