Tulitikkutyttö

Tulitikkutyttö kuuluu niihin kirjoihin, joiden rakenne pakottaa lukijan siirtymään viimeiseltä sivulta suoraan takaisin ensimmäiselle. Oudosta perheestä kertova tarina on kylvetty täyteen vihjeitä, joiden täysi merkitys paljastuu vasta lopussa, tosin ei niin tyhjentävästi, etteikö jäljelle jäisi myös arvoituksia. Tämä jännitysrakenne pitää sisällään erikoislaatuisen feministisen tarinan, jonka yllätysmomentteja tehostaa teoksen kiehtova kieli.

Gaétan Soucy on kanadalainen tulokas ranskankieliseen kirjallisuuteen. Tulitikkutyttö on hänen kolmas teoksensa, joka on lopullisesti nostanut Soucyn koko kielialueen kirjallisuuden eturiviin: romaania on luonnehdittu mestariteokseksi yhtä hyvin Kanadassa kuin Ranskassakin, ja se on käännetty lukuisille kielille. Menestyksen on taannut epäilemättä romaanin omaperäisyys, sen tapa tuoda yhteen kauneus ja julmuus, alatyyli ja ylevyys.

Tulitikkutyttö on tarina kahdesta veljeksestä, jotka ovat koko ikänsä eläneet isänsä kartanossa erillään muusta maailmasta. Kun he eräänä aamuna löytävät isänsä hirttäytyneenä, heidän maailmansa mullistuu. Isää verrataan teoksessa toistuvasti Jumalaan: veljeksille hänen kuolemansa merkitsee kaiken varmuuden ja pysyvien merkitysten horjumista. Tämän pelottavan tilanteen vaatimukset kiteytyvät kysymykseen siitä, mitä ruumiille on tehtävä. Veljeksistä toinen, kirjan kertoja, ottaa ohjat käsiinsä ja lähtee ensimmäistä kertaa kartanon ulkopuolelle hankkiakseen isälle ruumisarkun. Ongelmat eivät kuitenkaan pääty ruumiin hautaamiseen, vaan pian olosuhteet alkavat vyöryä veljesten päälle odottamattomilla tavoilla.

Suurimmat yllätykset kertomuksen edetessä kokee kuitenkin lukija, kun viattomansävyinen kertojanääni paljastaa muina miehinä yhä puistattavampia seikkoja perheen elämästä. Samalla lahoava, homehtuva ja lopulta palava kartano muuttuu symboliseksi kuoleman valtakunnaksi ellei helvetiksi. Ohitan kuitenkin karmeimmat yksityiskohdat ja keskityn juonen yllätyksistä tärkeimpään: romaanin keskivaiheilla kertojana toimiva veli paljastuukin tytöksi. Käy ilmi, että hän on elänyt koko elämänsä pitäen itse itseään miehenä, ja vasta kylässä kohdatut vieraat ihmiset saavat hänet näkemään oman sukupuolensa.

Tästä eteenpäin on helppo nähdä romaanin feministinen eetos, joka perustuu varsin kärjistettyihin mieheyden ja naiseuden esityksiin. Perheen tilanteen vähin erin selvitessä silmien eteen hahmottuu mielipuolinen miesten yhteisö, jossa kertojatyttöä on kohdeltu harvinaisen kaltoin. Isän ja veljen edustama miehisyys näytetään romaanissa hallitsemattoman väkivaltaisena ja toisia alistavana mahtina, johon toisaalta liittyy syvä neuvottomuus ja epätoivo. Yhtä stereotyyppisenä esitetään kertojan edustama naiseus: kertoja on lempeä ja empaattinen hahmo, jolta riittää ymmärrystä perheen miehille, niin selvin sanoin kuin hän näiden julmuuden tuomitseekin.

Siinä missä miehet tuhoutuvat, kertoja on romaanin selviytyjä, joka onnistuu luomaan itselleen uuden identiteetin. Hän oppii näkemään itsensä naisena ja arvostamaan sitä, mitä isä ja veli ovat hänet opettaneet halveksimaan. Tässä metamorfoosissa keskeistä on kieli. Kieli on alun perin ollut eräs tytön alistamisen väline – esimerkiksi riittää, että hänet on opetettu kutsumaan naisia portoiksi ja pyhiksi neitsyiksi. Hänen kielensä on ollut miehiltä saatua ja niinpä vapautuminen lähtee siitä: kertoja löytää uuden, oman ilmaisun päättäessään ”soveltaa omaan itseensä porttojen sukua sanoja valitessaan”.

Itsestään selvää on, ettei tätä muutosta voi suomen kielessä tuoda esiin yhtä selvästi kuin ranskassa, jonka kielioppi erottaa feminiinin ja maskuliinin jyrkästi toisistaan. Romaanin keskikohdan dramaattinen käänne – mies alkaa puhua itsestään naisena – hämärtyykin suomennoksessa väistämättä, kun kieliopillinen keino osoittaa kertojan sukupuoli puuttuu. Tällainen häilyvyys, johon suomen kieli antaa mahdollisuuden, on kirjallisuudessa monesti pikemminkin eduksi kuin haitaksi, mutta Soucyn romaanissa se vahinko kyllä häiritsee keskeisen teeman, naiseksi tulemisen, rakentumista.

Tulitikkutytön suomentajalleen tarjoamat haasteet eivät suinkaan pääty ranskan kielen sukupuolispesifiyteen. Omanlaisiaan ongelmia tuottaa teoksen tyyli, joka on mitä eriskummallisin sekoitus uudissanoja, alatyyliä, vanhahtavan kirjallista ilmaisua, uskonnollista kieltä ja kansanomaisia sanontoja. Tekstissä muun muassa viitataan ehtimiseen Saint-Simonin herttuaan, Ranskan 1700-luvun kirjallisuuden klassikkoon, jonka monimutkainen syntaksi sekä arkaaisuudestaan ja kekseliäisyydestään kuuluisa tyyli tuntuvat Soucyn romaanin kielessä. Samoin uskonnollinen rekisteri on vahvasti läsnä.

Suomentaja Anna-Maija Viitanen on selvinnyt tästä kielen ja kirjallisuushistorian painolastista niin hyvin kuin on kohtuullista odottaa. Jos hän ei olekaan taikonut suomeen feminiinin ja maskuliinin eroa, hän on kuitenkin luonut teokseen omintakeisen ja tenhoavan kielenparren. Käännöksen kielessä eri rekisterit ja äänet sekoittuvat toisiinsa tavalla, joka kiehtoo suomenkielistä lukijaa, vaikkei alkuteoksen kaikkia merkityksiä tavoitakaan. Erityisen maininnan ansaitsevat Tulitikkutytön lukuisien uudissanojen käännökset. ”Hepreikko”, ”kielaisu” ja ”ajetukset” ovat vain muutama esimerkki Viitasen riemastuttavista keksinnöistä.

Suomentajan taidonnäytteet eivät kuitenkaan lopulta auta sitä seikkaa, että Tulitikkutyttö ankkuroituu liian vahvasti kieleen ja kirjallisuushistoriaan voidakseen kunnolla toimia käännöksenä. Juoni latistuu ja tematiikka ohenee, kun teoksen kieli ei tavoita niitä lukemattomia assosiaatioita, joita viittaukset eri tahoille synnyttävät. Suomennoksen perusteella Gaétan Soucyn romaani ei näytäkään sellaiselta kiistattomalta mestariteokselta, joksi se kotimaassaan on tunnustettu. Kun kielellinen taso toimii lähinnä uudissanojen varassa ja kun vanhahtava tyyli ei kutsu kirjallisuushistoriaa paikalle, kielen yhteys tytön kasvukertomukseen hämärtyy ja teoksen feministinen sisältö alkaa näyttää yksioikoiselta pahan mieheyden ja hyvän naiseuden vastakkainasettelulta. Suomenkielistä Tulitikkutyttöä ei siis, sen kaikesta tenhosta huolimatta, voi luonnehtia aivan samoin sanoin kuin kirjan kertoja omaa suosikkiaan: ”Kun luen saint-simonin herttuaa minua alkaa valssittaa.”