Tilan poetiikka

Ajattele talvimaisemaa ja lumen keskellä olevaa mökkiä. Tähän mielikuvaan kiteytyy kosmoksen ja asumisen suhde Gaston Bachelardin luonnehtimana. Juuri talvessa paljastuu asumisen olemus, sillä ”eikö viehättävä asunto tee talvesta runollisemman, ja eikö talvi toisaalta kasvata asunnon runollisuutta”, Bachelard kyselee – tai pikemminkin ihmettelee – 1950-luvun lopulla kirjoittamassaan teoksessa Tilan poetiikka.

Bachelard on antaumuksellinen talvilevon haaveilija, hänelle luminen maisema mahdollisti parhaan levon; silloin ”ikään kuin meidät olisi ’kapaloitu’ talven kankaaseen.”

Tilan poetiikka on laaja, 500-sivuinen kotoisuuden ylistys. Bachelard lähtee liikkeelle peruskuvasta; vaatimattomasta majasta talven keskellä. Sitten hän käy kellareissa ja vinttihuoneissa, paneutuu lukittuihin lippaisiin ja unelmoi salaisuuksista. Hän nousee linnunpesiin ja laskeutuu alas maahan, kotiloon asumaan. Antaumuksellisena asujana hän koluaa portaita ja käytäviä sekä käpertyy autuaana nurkkaan. Kaikista näistä aineksista, kuvitteluun tukeutuen, hän luo tämän kuuluisan Tilan poetiikan.

Gaston Bachelard (1884 – 1962) ei edennyt vain postivirkailijasta fysiikan professoriksi, hän myös hylkäsi fysiikan. Myöhemmin Bachelard teki jyrkän käänteen suhteessa luonnontieteisiin ja siirtyi uhkarohkeaan ”mielikuvituksen filosofiaan”. Hänen työnsä ei jäänyt haikailuksi, sillä Sorbonnen yliopiston filosofian professorina hän vaikutti moniin ranskalaisen nykyfilosofian edustajiin.

Nykyään Bachelardin maalaismaisen asumisen ylistystä voisi pitää vanhentuneena, elleivät teoksen kuvitelmat olisi niin lumoavia. Kaikki voivat asettua hänen ylistämiinsä vaatimattomiin asumuksiin luonnon keskellä, kaikki paitsi tosikkomaisen käytännölliset ihmiset.

Tilan poetiikka on erikoisasemassa monen runoilijan ja arkkitehdin lukupöydällä. Professori Juhani Pallasmaa on jo kauan ammentanut Bachelardin teosta tutkiessaan kodin fenomenologiaa. Suomennoksen lopussa on hänen katsauksensa siitä, kuinka Bachelardin huomiot asumisen runollisuudesta ovat vaikuttaneet arkkitehtuurin teoriaan: – Aivan viehättävä kirja. Hän puhuu runouden kuvista. Tämä on erinomainen ihmiselle, jotka kyselee, miksi runoutta pitäisi lukea.

Runoilija Helena Sinervo on puolestaan viitannut esitelmissään Tilan poetiikkaan, ja tammikuussa hän esitteli teoksen suomennoksen Helsingin Sanomissa.

Käännösurakan tehnyt Tarja Roinila on Turun Sanomien haastattelussa luonnehtinut Bachelardin teosta toistaiseksi vaikeimmaksi käännöstyökseen: Koska siinä on lukuisia eri tyylejä, jouduin ajattelemaan läpi koko teoksen erityisen perinpohjaisesti. Siirtymä kielestä toiseen ei ole pikkujuttu, koska suomen kieli ajattelee ja sanoo aivan toisin kuin ranska. Filosofisen teoksen kääntämisessä onkin kyse myös filosofian tekemisestä.

Bachelardin metodina on ”kuvittelun fenomenologia”, ja sitä varten hän lukee kirjallisuutta. Hän hakee yksittäisiä lauseita sieltä täältä, ja löytää mielikuvitusta kiehtovia kuvia. Kirjallisuudesta Bachelard etääntyy silloin, kun kielikuvat kääntyvät naiiveja ja yksinkertaisia haaveita vastaan.

Mielikuviemme asumuksiin ei voi mennä tarkasti kuvailemalla niitä, sillä tarkkuus ei suosi kuvittelua, vaan johtaa vain vieraissa asumuksissa vierailuun. Siksi aukkojen taide eli kirjallisuus on Bachelardille muoto, joka antaa mielikuvien olla hämärässä eikä valaise niitä liikaa. Esimerkiksi lapsuudenkodista ei hänen mukaansa tarvitse sanoa paljoa, kun se jo sysää uneksijan otolliseen tilanteeseen, ”kynnykselle jossa voin levätä omassa menneisyydessäni”.

Kirjallisuus on esileikkiä, kuten Freud sanoi, uneksija ei analysoi mitä teksti todella sanoo, uneksijalle teksti antaa vain sysäyksen ja vie hänet omien toiveidensa äärelle.

Takkatulen kotoisuus

Kuvittelun fenomenologia ei tuomitse haaveita metsämökistä tai matalasta majasta nostalgiaksi. Noita unelmia ei Bachelardin mukaan voi tavoittaa käytännön kannalta, vaan on annettava mielen siirtyä kauas menneisiin aikoihin.

Bachelard avaa taloa ja kosmosta käsittelevän luvun puhumalla talvesta. Hänen mukaansa asumisen ja kosmisten voimien suhde voidaan pelkistää lumen keskellä olevaan mökkiin. Lämmitysongelmat eivät häntä huoleta, päinvastoin vanhin talviunelma koetaan takan ääressä. Edes fraasimainen mielikuva takan ääressä tarinoimisesta ei Bachelardia haittaa, haaveet saavatkin olla naiiveja.

Hän pitää talvea vuodenaikana, jossa muinaisuus tulee lähelle; siksi talvihaaveisiin kuuluvat takkatulen loisteessa kerrotut legendat. Ja vaikka harvalla on omaa kokemusta tarinoiden kuuntelusta takan ääressä, niin silti tuo muinaisuus tarjoaa yhä haaveiltavaa. Kyseessä eivät ole ihmisen omat muistot, vaan arkaaiset muodot, joita Bachelard pitää takkatupien omina haaveina.

Hänen mukaansa ”todellisella hyvällä ololla on menneisyys”. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain yksilöön rajautuva menneisyys, vaan historia, joka eletään vanhojen talojen ja alkeellisten majojen kautta.

Se, mitä voisi pitää Bachelardin nostalgisuutena paljastuukin erittäin radikaaliksi. Nykyään ns. henkilökohtaisia muistoja tutkittaessa on korostettu sitä, kuinka paljon nuo muistot asettuvat yleisiin muotoihin eivätkä ole niin kovin yksilöllisiä. Juuri tältä kannalta Bachelard aikanaan kritisoi psykoanalyysia ja puolusti muistoja kuvitelmina, jotka ovat yksilöä yleisempiä ja ennen kaikkea vanhoihin asumuksiin liittyviä muotoja.

Bachelard käsittelee myös psykologisoituja paikkoja kuten vinttejä, kellareita, huoneita ja laatikoita. Kun psykologia kiinnostaa alitajuiset unet, Bachelardia kiinnostaa tietoinen uneksinta. Tosin myös hän liittää rationaalisuuden vinttiin ja irrationaalisuuden kellariin, ja kirjoittaa: vaikka meidän aikanamme sama valo lankeaa kaikkialle, niin tiedostamatonta ei voi sivilisoida. Se ottaa kynttelikön mukaansa mennessään kellariin.

Kuitenkin hän kritisoi ankarasti psykologiaa kuvittelukyvyn latistamisesta ja palauttamisesta psykkisiin tosiseikkoihin. Hän itse ei kiinnitä haavekuvia pelkkään yksilön menneisyyteen, vaan puhuu ”topos-analyysista”, joka pään sisään rajautumisen sijaan analysoi paikkoja eikä pelkkää yksilön mieltä.

Ruumiilliset pesät

Siirryttäessä talosta luontoon Bachelardin ihmettely tuottaa vielä kauniimpia mielikuvia, ja linnunpesiin liittyykin eräs teoksen loistavimmista jaksoista. Se antaumus, jolla hän paneutuu pesiin on saanut alkusysäyksensä hänen aiemmista luontokuvitelmia käsittelevistä tutkimuksistaan.

Bachelard teki aikanaan luonnon ihmettelyssä eräänlaisen tieteellisen läpimurron. Hän oli fysiikan professori joka hylkäsi luonnontieteen ja alkoi hyödyntää kuvittelun fenomenologiassaan vanhaa elementtioppia. Toisin sanoen hän tutki unelmia joita maa, vesi, ilma ja tuli ruokkivat ihmisissä. Pelkästään teosten nimet antavat ainesta kuvitelmille: Tulen psykoanalyysi (1938), Vesi ja uneksinta, essee aineen kuvittelusta 1942, Ilma ja uneksinta, essee liikkeen kuvittelusta (1943), Maa ja tahdon uneksinta (1948).

Pesässä huipentuu Bachelardin mukaan luottamus maailmaan, se on samanaikaisesti hauras ja turvallinen. Näin se kertoo rauhasta suojattoman luonnon keskellä. Pesä on myös asumuksista intiimein; samoin kuin lintu painelee pesänsä ruumiillaan samoin vuoteeseen asettuva lapsi tekee kehollaan itselleen kotoisan tilan.

Pesässä ”sikiö luo itselleen sylin”. Sama mielikuva menee vielä kauemmas alkuun kotilossa; siinä asumus syntyy erittämällä, antamalla rakennusaineen tihkua ympärille.

Kaiken kaikkiaan Bachelard kertoo unelmista, jotka tekevät maailmasta kotoisen, ilman asumusta ihminen olisi hajalla. Eksistentiaalisen ahdistuksen rinnalle hän tuo tilat, jotka herättävät ihmisessä kotoisuuden tunnun. Hän sanoo, että ”ennen kuin ihminen on ’heitetty maailmaan’ hänet on laskettu talon kehtoon”.

Bachelard on pidäkkeettömän nostalginen ja konservatiivi, eikä häntä voi kritisoida siitä – se liittyy hänen menetelmänsä. Ristiriitaisuuksia hänen väitteistään tosin voi löytää, sillä ensin hän sanoo, että kirja alkaa elää varsinaisesti toisella lukemisella, toisaalla hän kuitenkin väittää, että nimenomaan ensimmäiset mielikuvat ovat ne kaikkein tärkeimmät. Hänen ajattelunsa ei pyrikään olemaan loogista, mutta silti hän on johdonmukainen, eikä luota liikaa satunnaisiin assosiaatioihin, vaikka juuri ”kuvittelun fenomenologiassa” olisi sellaista vaaraa.

Bachelardilta voisi kysyä, eikö tällainen asumisen ylistys johda vain lisääntyneeseen mökkirakentamiseen. Eikö hän suositakin jokaiselle omaa mökkiä? Ehkä hän vastaisi, että mitä vanhempi ja vaatimattomampi asunto, sitä parempi. Tämän jälkeen hän siirtäisi puheen linnunpesiin.