Vesi ja unet. Tutkimus materiaalisesta mielikuvituksesta

Ranskalainen hakuteos esittelee Gaston Bachelardin (1884 – 1962) tieteen ja runouden filosofiksi. Siinä kohdassa voisi aavistella kaksinaisuutta. Varhaisessa vaiheessa Bachelard hahmotteli tieteiden ja tiedejärjestelmien epistemologiaa ja historiaa. Häneltä on peräisin episteemisen katkoksen (tuttavallisemmin ”paradigmanmuutos”) ajatus, jota Althusser täydensi ja jonka Foucault teki kuuluisaksi.

Myöhemmässä vaiheessa Bachelard kiinnostui runouden psykoanalyysista – tai psykoanalyysin runoudesta. Ammatiltaan hän oli postinhoitaja, josta tuli lukion fysiikan ja kemian opettaja. Lopulta hän päätyi Sorbonnen tieteenfilosofian ja -historian professoriksi.

Kirjoittaessaan Bachelard kaiken aikaa määrittelee sitä, mistä hän kirjoittaa.

Englanninkielisessä maailmassa, kuten myös Suomessa, Bachelard on tunnetumpi runoutta ja psykoanalyysia sekoittavasta tuotannostaan. Suomeksi on ilmestynyt Tilan poetiikka (suom. Tarja Roinila, Nemo 2003), tutkimus muun muassa asuinhuoneiden vaikutuksesta uniin ja unelmiin, ajatuksiin ja runouteen. Vesi ja unet on osa sarjaa, jossa Bachelard käy läpi peruselementtien – tulen, veden, maan ja ilman – psykoanalyysia ja runousoppia (muut osat La psychanalyse du feu [1938], L´air et les songes [1943], La terre et les rêveries du repos [1946] ja La terre et les rêveries de la volonté [1948]).

Vesi ja unet on päivätty elokuussa 1941 Dijonissa, Saksan miehittämällä vyöhykkeellä. Kysymys siitä, minkä verran historiallinen tilanne on vaikuttanut haluun tunkeutua tiedostamattoman runouteen (”syviin vesiin”), jää vastaamatta. Vedelle on tietenkin ominaista lakkaamaton juoksu vapauteen…

Jatkuva virta

Bachelardin oma vyöhyke on kaikkea muuta kuin miehitetty, se on tutkimatonta seutua. On erotettavissa kaksi mielikuvituksen lajia: muodollinen ja materiaalinen. Perinteinen kirjallisuudentutkimus on keskittynyt ensimainittuun, mutta Bachelard haluaa päästä käsiksi ”vegetatiivisten ja materiaalisten voimien sisäistyneeseen kuvitteluun”. Tehtävänä on luoda ”mielikuvituksen psykologiaa vedelle” – se ei ole vielä psykoanalyysia, joka on vasta tulemisensa tilassa. Kirjoittaessaan Bachelard kaiken aikaa määrittelee sitä, mistä hän kirjoittaa.

Samalla tehtävänä on kritiikin (tarkoittanee tässä kaikkea kirjallisuudesta kirjoittamista ja sen tutkimista) uudistaminen. Bachelard luo tutkimukselle uuden apuvälineen, kulttuurikompleksin käsitteen. Sillä viitataan ”ei-harkittuihin asenteisiin, jotka ohjaavat itse harkintaa”, runoudessakin henkilökohtaiset vaikutelmat järjestetään ”sitomalla ne traditioon”. Bachelard löytää esimerkiksi ”Ofelia-kompleksin”: kuvan hukkuneesta tai hukuttautuneesta tytöstä, joka elää ja syntyy uudelleen pitkin ja poikin kulttuuria. Täsmällistä määritelmää Bachelard ei anna; sitä ei voi antaa, sillä edelleenkin vesi juoksee lakkaamatta.

Edellä mainituista ja muista syistä Veden ja unien selittäminen ei onnistu. Saadakseen selville mistä on kysymys, kirja on luettava. Lukeminen kannattaa.

Kuvat virtaavat; mukaan lipuu vesi peilinä, puron solina, ”naiadien ja nymfien kirjalliset karkelot”, kylpevät naiset, joutsenet, Edgar Allan Poen oudot vedet, tuonelan virrat, veden varaan joutumisen kauhu ja houkutus, vedestä nousevat jumalattaret ja hukuttautuvat neidot. Myös elementtien sekoittumiselle on omistettu oma lukunsa: muun muassa sepän luomistyössä tuli ja vesi yhdistyvät, ja veden liikkeet heijastuvat taottuun rautaan saakka.

Suomalainen runoilija paljasti tämän materian ikuisen liikkeen runoudelle ominaisesti, kuin ohimennen: ”Oi värisevä liha, / niin viehättävästi liikut / materia” (Raimo Hartzell: Katu laulaa, 1976).

Vaikka Bachelardilla on runoilijan mielikuvitus, hän kirjoittaa esseetekstiä. Vai pitäisikö sanoa, että essee on hänen runonsa?

Tieteenfilosofia on mukana tieteen näkökulmasta ajoittain hyvinkin esoteeriseksi villiintyvän esseistin kirjoituksessa; tämä seikka vihjaa, että jyrkkä dikotomia runouteen ja tieteeseen Bachelardin tuotannon kohdalla on virhetulkinta. Episteemisen katkoksen ajatus palaa esimerkiksi 1700-luvun luonnonfilosofien ajattelua kuvaavassa jaksossa: ”esitieteellinen järki joka pakenee tiedettä filosofian suuntaan”.

Avoin kutsu

Sen verran eteläinen ihminen Bachelard on, että hänen konstruktiostaan puuttuu vesi lumena ja jäänä, sulamisen ja jäätymisen prosessit. Kirjallisuuden lisäksi mukana on vähän maalaustaidetta (Monet), mutta esimerkiksi elokuva-analyysin mahdollisuudet tuntuisivat rajattomilta Bachelardin jälkiä seuraten. Ajatelkaamme vaikka kaikkia valkokankaan virtoja Renoirin Virrasta ja Fordin Rio Grandesta lähtien…

Veden ja unien teksti on avoin kutsu myöhemmälle tutkimukselle, ”kritiikille”. Erityisen selvästi se tuntuu viittaavan Roland Barthesiin ja Michel Foucault´hon, kahteen opiskeluaikani suureen nimeen. Bachelardia en muista mainitun.

Se, että saa ranskalaisen filosofin puhumaan selvää suomea, tuntuu lähes kohtuuttomalta tehtävältä. Jan Blomstedt onnistuu kuitenkin erinomaisesti. Teksti on hyvin kaunista. Jälkisanoissaan Juhani Pallasmaa kuvaa Bachelardia fenomenologisen arkkitehtuuritutkimuksen innoittajana ja vetää paralleeleja moderneihin neurotieteisiin saakka.

Vaikka Bachelardilla on runoilijan mielikuvitus, hän kirjoittaa esseetekstiä. Vai pitäisikö sanoa, että essee on hänen runonsa? Keinoja ”perinteisenkin” runon kirjoittamiseen hänellä olisi ollut, sen todistaa esimerkiksi Veden ja unien viimeinen kappale: ”Astukaa, ystäväni, aamunkoittoon ja yhtykää puron lauluun…”.