Näkymättömyysviitta

Eksentrikko ja olkinuket

Juonen sijaan minämuodossa kerrotun Näkymättömyysviitan yhteen sitova voima on sen äänentoistojärjestelmiä työkseen kasaava päähenkilö, sukunimeltään Cui. Vuonna 2016 Columbian yliopistolla järjestetyssä tilaisuudessa Ge Fei kertoi hahmon pohjautuvan hänen hifisti-ystäväänsä, jota hän kuvaili ”suureksi eksentrikoksi”. Juuri hifistien keskuudesta kirjailija olikin onnistunut löytämään tyyppejä, jotka olivat valmiita pysymään ”näkymättöminä” ja poissa yhteiskunnan valokeilasta: ”Mielenkiinnokseni huomasin, että Kiinassa on ihmisiä, jotka ovat vastustaneet modernisuutta ja joka ovat pitäneet kiinni omista arvomaailmoistaan.”

Lukemissani arvioissa kirjan päähenkilöä on kuvattu muun muassa ”sympaattiseksi” sekä ”filosofiseksi jokamieheksi”,joka ”elää oman moraalisen kompassinsa mukaan”. Itse sanoisin, että suurimman osan romaania Cui on pikemminkin rasittava valittaja, joka näkee vikaa kaikessa ja kaikissa ympärillään. Itseinho ja voimattomuus suurempien voimien edessä tekevät hänestä enemmän itseensä vetäytyvän luuserin kuin aktiivisen haitan muille ihmisille, mutta lähinnä hahmon sisäistä monologia seuraavan lukijan kannalta tämäkään ei välttämättä ole hyvä asia.

Epämiellyttävä päähenkilö ei tietenkään ole romaanille automaattisesti haitaksi. Se kuitenkin on, että Näkymättömyysviitta tekee kaikkensa saadakseen Cuin näyttämään oman tiensä kulkijalta, joka kärsii ilman omaa syytään. Vaimo jättää hänet, isosisko manipuloi, paras kaveri hylkää hänet ja asiakkaatkin pilaavat hänen päivänsä, koska kehtaavat kuunnella kalliilla kaiuttimillaan Andy Laun sentimentaalista lurittelua. (”Vaikka kuinka yritän asiaa pähkäillä, en kirveelläkään keksi selitystä miehen suosiolle. Jokin tässä maailmassa on pahemman kerran vinossa.” [s. 12]) Tämän takia Cuita ympäröivät hahmot eivät tunnu uskottavan kolmiulotteisilta, vaan retorisilta olkinukeilta, joiden tarkoitus on perustella hänen päähänsä sovitettavaa marttyyrin kruunua.

Ge Fein luonnehdinta Cuin esikuvana toimineesta ystävästä herättää kysymyksen hahmon perimmäisestä luonteesta: onko tämän tarkoitus olla jokamies, josta lukijan voi tunnistaa itsensä, vai aidosti omalaatuinen tapaus, johon ”tavallinen ihminen” ei välttämättä edes pysty samaistumaan? Se, että päähenkilön koko nimeä ei romaanissa paljasteta, vahvistaa vaikutelmaa jokamiehestä, mutta lähes täydellinen hifistelylle omistautuminen taas viittaa eksentrikkoon. Omasta mielestäni suosittuja pop-laulajia halveksivat keski-ikäiset miehet eivät kuitenkaan ole niin omaperäisiä kuin kirjailija tuntuu olettavan, joten kovinkaan kiinnostavana hahmona en kummassakaan tapauksessa pysty Cuita pitämään.

Kääntämisen poliittisuus ja käännetyn politiikka

Aina jossain vaiheessa uutta kiinalaisen kirjan käännöstä lukiessani kysyn itseltäni saman kysymyksen: miksi juuri tämä? Samaa lienee kysynyt myös kääntäjä Dylan Levi King, joka herätti viime vuonna alan piireissä paljon keskustelua esseellään, jossa hän vertailee Douban-somealustan listausta vuoden kirjoista sekä samana aikana ilmestyneitä kiinalaisten kirjojen englanninnoksia. King kiinnittää huomiota siihen, että Doubanin listalta löytyi runsaasti nuoria ja urbaaneja kirjailijoita, kun taas englantia lukeville oli tarjolla lähinnä ”ikääntyvien titaanien” teoksia. Kiinalaisten omat tämänhetkiset suosikkikirjailijat jäävät siis kansainväliselle yleisölle lähes täysin vieraiksi.

Kingin poleemista esseetä voi perustellusti arvostella mutkien suoraksi vetämisestä, ja esimerkiksi kirjailija-kääntäjä Yilin Wang kritisoi tekstiä kiinalaistaustaisten kääntäjien panosten unohtamisesta. Suomen- ja englanninkielisen maailman tilanteita taas on hankala vertailla ihan vain siitä syystä, että kiinalaisen nykykirjallisuuden suomentajat voidaan laskea yhden käden sormilla. Ainakin joiltain osin Kingin havainnot pätevät kuitenkin myös täällä: nykykirjailijoista käännöksissä parhaiten edustettuja ovat 50- ja 60-luvuilla syntyneet, kuten juuri Ge Fein vanhat avantgarde-kollegat Yu Hua ja Mo Yan. Naisista kirjalistoilta löytyy lähinnä Fang Fang (s. 1955), jonka koronaepidemiaa Wuhanissa kartoittanut Kun kaupunki suljettiin (2020, Wuhan fengcheng riji, suom. Rauno Sainio, 2021) ilmestyi sattuneesta syystä suomeksi poikkeuksellisen nopealla aikataululla.

King liittää käännösten epäedustavuuden kahteen taustatekijään. Toisaalta Kiinan valtion rahoilla tarjotaan länteen opettavaisia ja virallista linjaa tukevia teoksia, jotka harvoin menestyvät kaupallisesti. Samalla länsimaiset kustantamot painottavat teoksia, joita voidaan markkinoida puoluetta arvostelevina sekä mieluiten mainoslauseella ”kielletty Kiinassa”. Taustalla on ajatus, että käännettävän kiinalaisen fiktion tehtävä on ”selittää Kiinaa” eli siis antaa oikeanlainen kuva maan yhteiskunnasta – tuon taakan alla teoksilla on tuskin mahdollista olla ensisijaisesti kirjallisuutta.

Allekirjoitan sen, että fiktiivisten teosten lukeminen poliittisina tilannekatsauksina on ongelmallista. Näkymättömyysviitan kohdalla poliittista kontekstia on kuitenkin vaikea olla ottamatta huomioon, sillä yhteiskuntakuvaus ja vieläpä -kritiikki on ollut kirjailijan tarkoituskin. Columbian yliopistolla Ge Fei kertoi nimittäin halunneensa kommentoida erityisesti 2000-luvun Kiinan henkistä köyhyyttä: ”Materialismi on päivän sana. Raha. Eteneminen.” Tämän rappion vastakohtana kirjailija nosti esiin kultaisen 1980-luvun, jolloin varallisuudesta ei hänen mukaansa välitetty vaan sitä pikemminkin halveksittiin.

Näkymättömyysviitassa rahan ympärillä nykypäivän Peking pääosin pyörii. Se on syy siihen, että isosisko haluaa häätää Cuin omistamastaan asunnosta, ja siihen, että Cui itse kasaa äänentoistojärjestelmiä halveksimilleen ihmisille. Käytännön vaatimuksiin taipumisesta huolimatta päähenkilö pitää kiinni siitä, että statuksen tavoittelu ei sovi hänen kaltaiselleen kansanmiehelle: ”Me molemmat olimme köyhiä, eikä siinä ollut mitään hävettävää, mutta köyhäkin kyllä menettää oitis kasvonsa, jos hän ryhtyy jäljittelemään rikkaiden maneereita.” (s. 74)

Materialismin vastustamisen teeman kruunaa puskan takaa tuleva ja ilman mitään tunnistettavissa olevaa ironiaa tarjoiltu loppuratkaisu, jonka ilmentämää arvomaailmaa voi luonnehtia lähinnä vulgaarikungfutselaiseksi. Kaiken kyynisyyden jälkeen paljastuukin, että miehen onni löytyy siitä, että voi mennä esittelemään vaimoaan ja lastaan äitinsä haudalle – siis ydinperheestä sekä vanhempien kunnioittamisesta. Piirteiltään hieman erikoisempikin puoliso käy, jos tämä vain on täysin omistautunut miehensä onnelliseksi tekemiselle. Heteronormatiivisessa käänteessä on jotain samaa kuin Tang-kauden kiinalaisissa kertomuksissa, joissa aave tai kettuhenki osoittautuukin uskolliseksi ja uhrautuvaiseksi vaimoksi. Harmi vain, että kuviota ei ole päivitetty vastaamaan tämän vuosituhannen käsityksiä sukupuolirooleista.

Onko Cuin tarkoitus olla jokamies, josta lukijan voi tunnistaa itsensä, vai omalaatuinen tapaus, johon ”tavallinen ihminen” ei edes pysty samaistumaan?

Positiivista energiaa ja kirkkaita soundeja

Tang-kauden tarinoista Näkymättömyysviitta kuitenkin eroaa siinä, että sen päähenkilö on yliopiston keskeyttänyt ja ammatistaan ylpeä ”käsityöläinen” eikä oppineiston edustaja, jotka romaanissa esitetäänkin lähinnä turhantärkeinä besserwissereinä. (”Jos Kiinassa on yksi ryhmä, jota halveksin yli kaiken, niin se on intellektuellit”, kommentoi Tsinghua-yliopistossa kirjallisuudesta luennoiva Ge Fei vuonna 2016.) Cuin mielestä kaiken maailman professorit puhuvat lähinnä hölynpölyä esimerkiksi tulkitessaan historian henkilöitä vakiintuneesta poikkeavilla tavoilla, eivätkä heidän huolensa sään ääri-ilmiöistä tai hyttysten määrästä ole hänen mielestään muuta kuin paniikinlietsontaa. Silmiinpistävää on, että lopun asennemuutos saa miehen suhtautumaan koulutetumpaan väkeen ehkä jopa entistä väheksyvämmin: lakatkaa valittamasta, valopäät, ei tässä maailmassa ole oikeasti mitään vialla!

Joissain arvioissa Näkymättömyysviittaa on kutsuttu koomiseksi, mikä sai minut epäilemään, että olin ehkä lukenut kirjaa väärin. Pidemmän harkinnan jälkeenkin löysin romaanista lähinnä sellaista piikittelyä, johon englanniksi joskus viitataan nimellä outside joke (”ulkopiirin vitsi”): huumori rakentuu tietämättömyydelle vitsailun aiheesta. Joko ironiasensorini ovat täysin epäkunnossa tai sitten Ge Fei on kirjoittaessaan omaksunut ontolta kalskahtavan populismin, joka yhdessä vanhanaikaisten sukupuoliroolien kanssa tuo väkisinkin mieleen Xi Jinpingin kauden arvokonservatismin ja vaatimuksen optimistisesti Kiinan tulevaisuuteen suhtautuvasta ”positiivisesta energiasta”.

Toisenlaisetkin tulkinnat Näkymättömyysviitasta ovat kyllä mahdollisia. Valtakulttuurin arvoja vastaan menevän päähenkilön voi nähdä edelläkävijänä tangping-ilmiölle eli ”litteänä makaamiselle”, jolla tarkoitetaan nuorten kiinalaisten keskuudessa kannatusta saanutta oravanpyörästä irrottautumista. Sekin on totta, että ainakin historioitsija ja kirjallisuudentutkija Gloria Daviesin mukaan nostalgia 80-lukua kohtaan on kiinalaisten intellektuellien keskuudessa nykyään yleinen asenne, joka kertoo enemmän humanismin kaipuusta kuin konservatismista. Joka tapauksessa yhteiskuntakritiikki jää Näkymättömyysviitassa valitettavan ohueksi: materialismi otetaan kyllä syyniin, mutta juuri Cuin kaltaisten köyhien käsityöläisten asemaa paljon enemmän määrittelevään rakenteelliseen epätasa-arvoon ei sen sijaan pureuduta.

Pelkästään ”Kiinan ymmärtämisen” takia lukevalle sen enempää analyysin pintapuolisuudella kuin rasittavalla päähenkilöllä ei ehkä ole niin väliä – Näkymättömyysviitta on joka tapauksessa todistusaineistoa asenteista, joilla on Kiinassa ainakin jonkinlaista kaikupohjaa. Klassisen musiikin ja uskollisen äänentoiston ystävät taas voivat saada teoksen yksityiskohdista maallikkoa enemmän irti ja ehkä myös samaistua Cuin intohimoon harrastustaan kohtaan. Ja jos Näkymättömyysviitta ei vaikuta kiinnostavalta, voi aina jäädä odottamaan, josko Ge Fein viime vuonna englanniksi ilmestynyt Peach Blossom Paradise (kiin. Renmian taohua, 2004) saataisiin myös suomeksi. Kaikesta huolimatta lukisin nimittäin tältä vanhalta avantgardistilta toisenkin suomennoksen.