Kahdesti syntyneet (Nati due volte)

Giuseppe Pontiggia (1934-2003) kuuluu Italian nykykirjallisuuden kärkinimiin. Pontiggia osallistui nuorena avantgarde-lehti Verrin toimittamiseen sen perustamisesta lähtien. 17-vuotiaana hän joutui taloudellisesta pakosta pankkiin töihin. Myöhemmin hän valmistui Milanon katolisesta yliopistosta; lopputyö käsitteli Italo Svevon kerronnallista tekniikkaa. Pankkityö yhdistää Pontiggian ja Svevon elämää. Jälkimmäinen oli porvarilliselta ammatiltaan pankkiiri. Myös kerronnallisissa aineksissa on yhtymäkohtia. Kahdesti syntyneet (Nati due volte 2000), noudattaa Svevon Zenon tunnustuksissa käyttämää etäännytetyn tunnustuksellista kerrontaa.

Kahdesti syntyneet alkaa omistuksella ”Vammaisille, jotka eivät taistele tullakseen normaaleiksi vaan omaksi itsekseen”. Teos käsittelee vammaisuutta ennen kaikkea kehitysvammaisen pojan isän, teoksen minäkertojan, näkökulmasta. Teos ei kuitenkaan jää vammaisen pojan sairauskertomukseksi tai isän syyllisyyden ja torjunnan analyysiksi. Isä, äiti, veli, fysioterapeutti ja koulun rehtori ovat jokainen omalla tavallaan myös teoksen vammaisia. Etenkin isä, joka tarkkailee ja panee merkille kärkkäästi ja herkullisesti muiden vammaisuuden asteita osaamatta inhimillisyydessään aina tunnistaa omaa vammaansa.

Kahdesti syntyneet on realistinen, kiihkoton sukellus italialaiseen avioliittoon ja perheeseen. Aivan teoksen alkumetreillä kertoja toteaa arkisen asian: kun vaimo on viimeisillä kuukausilla raskaana, mies on (totta kai) ottanut itselleen rakastajattaren. Vammaisen lapsen syntymä peittää alleen miehen seikkailut, ja jää lukijan pääteltäväksi, jatkaako mies pettämistä vai ei. Avioliitto näytetään raadollisena olosuhteiden tilana, ei niinkään tärkeänä ihmissuhteena. Mies paheksuu koulun johtajan (rehtori olisi ollut oikeampi suomennos) lemmenseikkailuja, vaikka itse pettää vaimoaan.

Ennen kaikkea on kyse opettamisesta ja oppimisesta; minäkertoja on itse opettaja ja pohtii paljon oikeata ja väärää tapaa opettaa. Teos on myös terävä otos italialaisen yhteiskunnan byrokraattisuudesta. Koulujärjestelmän autoritaarisuus ja järjestyneisyys asettuu mielenkiintoiseen valoon suhteessa kodissa vallitsevaan kaaokseen. Koulumaailma peilaa vammaisen kodissa tapahtuvaa kasvuprosessia; vanhemmat ja isoveli istuvat koulunpenkillä siinä missä vammainenkin.

Isoveli Alfredo rinnastuu ivallisessa suhtautumisessaan vammaiseen koulun opettajaan Cornaliin. Tämä ei suostu näkemään luokan puhevammaisen tytön vammaisuutta vaan pitää tyttöä tyhmänä, koska ei ymmärrä tämän puhetta, ja antaa tälle siksi huonon arvosanan. Kyse on eläytymisen asteesta; jos mittapuuna käytetään vain yhtä normia, tyhmien tai muuten erilaiseksi luokiteltavien määrä moninkertaistuu. Minäkertoja kritisoi Cornalia, joka ei ole valmis muuttamaan opetusmetodeitaan vammaisen tytön huomioonottaviksi. Keroja ei itse samanaikaisesti osallistu kotona vammaisen poikansa kuntoutukseen yhtä paljon kuin vaimonsa. Onpa hänellä vieläpä otsaa surkutella vaimoparkaansa!

Kuka auttaa ketäkin

Pontiggia on terävä arjen psykologi: ”Loputtomat ovat ne perustelut, joilla ihmiset epäävät toisiltaan avun, mutta juonikkainta on väittää haluavansa auttaa”. Italialainen nepotismi tulee esiin, kun rehtori pyytää kertojaa kääntymään kustantaja-appensa puoleen; rehtori haluaa saada runokokoelmansa julkaistuksi. Hän kiristää kertojan vammaisen pojan koulussa saamalla kohtelulla ja pääsee tavoitteeseensa. ”Me italialaiset emme voi koskaan luottaa lakiin. Aina on olemassa jokin korkeampi taho, joka pystyy tuhoamaan meidät.” Italialainen yhteiskunta on yksi teoksen vammautuneista. Vammaisen perhettä vastassa ovat lääkärit, byrokraatit, oppineet, sukulaiset ja koulu, kuin hullu groteski joukko, kuin kreikkalaisen tragedian vääristynyt kuoro, joka yrittää irvokkaasti johdattaa päähenkilöitä harhaan.

Kahdesti syntyneet osuu ollessaan hauska: vammainen poika lohduttaa isää tämän yrittäessä antaa pojalleen sukupuolivalistusta: ”Isä, kaikki aikanaan”. Kehitysvammaisen kypsyys naurattaa. Niinpä kaikki tapahtuu aikanaan, kaikki kasvavat omalla ajallaan, niin perheen kehitysvammainen poika kuin hämmästynyt isäkin, joka ”tajuaa kaiken kaksikymmentä vuotta myöhemmin”.

Mielenkiintoista olisi ollut lukea perheen äidin versio tapahtuneesta. Eittämättä osa teoksen viehätystä on kuitenkin se, että vaimo ja äiti tulee määritellyksi vain miehen sanojen kautta; haukutuksi, kehutuksi ja lopulta huomiotta jätetyksi. Teos tulee tietenkin kertoneeksi enemmän miehen psykologisesta rakenteesta kuin naisen, jota tämä yrittää määritellä. Teoksen ironinen lopputulos onkin, että läpi tarinan minäkertoja pyrkii analysoimaan, kritisoimaan ja määrittelemään ympärillään olevia ihmisiä, mutta hän tulee loppujen lopuksi ehkä parhaiten määritelleeksi vain itsensä – ja sekin on vain pintaraapaisua.

Kahdesti syntyneet on monisäikeinen ja syvä lukukokemus, jota voi suositella paitsi vammaisten lasten omaisille ja lasten kanssa työskenteleville myös kenelle tahansa mielen kiemuroista ja miksei italialaisen yhteiskunnankin monimutkaisuudesta kiinnostuneille.

Kustantajalle annan ankaraa sapiskaa huolimattomuudesta: Pontiggia ei saanut Kahdesti syntyneet -teoksestaan arvostettua italialaista Strega-palkintoa, kuten painoksen kansilehden sisäliepeessä erheellisesti väitetään. Hän sai kyseisen palkinnon teoksestaan La Grande Sera vuonna 1989. Kahdesti syntyneet sen sijaan sai vuonna 2001 Premio Campiello -palkinnon. Lisäksi Pontiggia on saanut vuonna 1994 Super Flaiano -palkinnon teoksellaan Vite di uomini illustri.