Hirveä Hospodar (Les Onze Mille verges).

Valtaosalle suomalaisista ranskalainen modernisti Guillaume Apollinaire (1880-1918) on tuntematon suuruus. Jos kuitenkin mainitsee hänen teoksensa Hirveä Hospodar(1907) ja Nuoren Don Juanin urotyöt (1906), keskustelukumppanin kasvoille nousee innokkaan tunnistava hymy. Runokokoelma Alcools ei kuulu suomalaisten yleissivistykseen, mutta moni on perehtynyt Apollinairen pornografisiin teksteihin, jotka ovatkin hänen laajimmin levinneitä teoksiaan Suomessa.

Apollinairen tekstit saivat aikanaan yksi toisensa jälkeen kriitikoilta heikon vastaanoton ja tulivat usein väärinymmärretyiksi. Runoteos Alcoolsia ja kirjailijan esikoisteosta L’Enchanteur pourrissant -romaania esimerkiksi kritisoitiin plagioinnista ja omaperäisyyden puutteesta. Hirveä Hospodar (Les Onze Mille verges) ja Nuoren Don Juanin urotyöt (Les Exploits d’un jeune Don Juan) puolestaan leimattiin puhtaasti pornografisiksi. Kirjailijan oletettiin kirjoittaneen ne vain paisuttaakseen laihaa kukkaroaan. Myöhemmin Apollinairen eroottisissa teksteissä on kuitenkin ymmärretty piilevän muutakin kuin vain sadomasokistista pornografiaa.

Hospodar ylittää rajat mennen tullen

Hirveä Hospodar kiinnosti heti valmistuttuaan kirjailijan runoteoksia enemmän suurta yleisöä. Se julkaistiin ns. maanalaisesti vuonna 1907, ja se levisi lukijalta toiselle samaan tapaan kuin esimerkiksi lähes 90 vuotta myöhemmin Juan Manuel de Pradan teos Pimpit (Coños 1994). Virallisen painoasunsa se sai vasta 1970-luvulla Apollinairen perikunnan suostuttua lopulta sen julkaisemiseen.

Apollinaire ylisti itse teostaan toteamalla anonyymissä lehtikirjoituksessaan, että ”Hirveä Hospodar miellyttää uutuudellaan, verrattomalla mielikuvituksellaan, ja juuri ja juuri uskottavalla julkeudellaan. Se jättää kauas taakseen jopa jumalallisen Markiisin kauhistuttavimmat teokset”. Hän jatkoi toteamalla, että ”kyseessä on romaani modernista rakkaudesta, joka on kirjoitettu täydelliseen muotoon ja jossa kirjailija on uskaltanut sanoa kaiken, sortumatta vulgaarisuteen”.

Jo heti romaanin ensimmäisessä kappaleessa päähenkilö Mony Vibescu, joka on ottanut itselleen arvonimen Hospodar, kaivaa elimensä esiin ja masturboi ajatellessaan pariisilaisia kaunottaria. Kohta hän jo osallistuu lesbolaisen rakkauden ja homoseksuaalisen yhdynnän iloihin Serbian varakonsulin kanssa. Toisen luvun lopussa orgioihin liittyy vossikkakuski ja poliisi pamppuineen. Rajussa seksissä sekoittuvat sperma ja raipaniskujen viiltämistä haavoista vuotava veri. Luku päättyy kuvaukseen siitä, kuinka vossikan kadulle hylkäämä hevonen piereskelee kuvottavia parfyymejä. Humoristinen kuvaus hevosesta alleviivaa teoksessa läsnä olevaa parodiaa ja leikillistä ilottelua.

Vibescu on mies, joka haluaa nähdä, mitä pinnan alla on, ja tehdä kokemuksistaan toinen toistaan järisyttävämpiä. Mitä omituisemmat ja poikkeuksellisemmat eroottiset toimet on asetettu tarkasteltaviksi, ja niitä analysoidaan groteskisti aina lihaan ja luihin asti. Tämä konkretisoituu Vibescun seuralaisen Cornaboeux´n repiessä kamaripalvelijan suolia esiin ja kietoessa niitä vyötäisilleen samalla, kun hän jatkaa tämän kuolleen ruumiin naimista. Suolet ovat sotasaalis, joka intiaanien päänahkojen keruun tapaan kertoo miehen ansioitumisesta taistelussa. Cornaboeux´n surmattu vihollinen on hekumallinen nainen ja taistelutanner junan makuuvaunu.

Juuri kun lukija luulee, ettei Vibescu voi tehdä enää mitään omituisempaa, perverssimpää tai kuvottavampaa, hän joutuu kerta toisensa jälkeen toteamaan, että normaaliuden raja ylitetään yhä uudelleen ja uudelleen. Seksi sitoutuu väkivaltaan, ja välillä pelkkä väkivalta koetaan eroottisena. Rakkaudella ei olekaan asemaa Vibescun seikkailuissa, ja seksi on puhtaasti fyysistä. Tapahtumat muuttuvat askel askeleelta groteskimmiksi, eläimellisemmiksi ja raaemmiksi. Kun seksuaalisesti kyltymätön Mony liittyy orgioihin, joissa kumppaneina on mm. lapsia ja vanhuksia, hän tympääntyy seksileikkien variaatioon ja partneritarjonnan yksitoikkoisuuteen. 1900-luvun alun teos kuvaa näin myös nykyaikaa, kun mikään ei lopulta tunnu miltään. Hospodar tarvitsee aina vain rajumpia kokemuksia kyetäkseen nauttimaan niistä.

Hirveässä Hospodorissa verille ruoskittu huora huohottaa himosta ja mies kiihottuu, kun hänen kiveksiään poltetaan tulitikulla. Äärimmilleen menevässä masokismissa ”uhri” kiihottuu lyönneistä, vaikka on kuoleman kielissä. Jatkuvasti läsnä olevien sadomasokististen kuvauksien on usein katsottu viittaavan de Saden teoksiin. Hirveää Hospodoria on pidetty jopa puhtaasti Markiisin parodiana. Suhteettomuus ja liioittelu luovat tapahtumiin mitä runsainta karnevalistisen parodian sävyä, jolloin teksti on itse asiassa lähempänä Rabelaisia kuin de Sadea. Karnevalistisesti ruumiin eritteet spermasta ulosteisiin, sisäelimiin, vereen ja aina äidinmaitoon asti nousevat näytille Monyn raiskatessa jopa imeväisen lapsen ja pakottaessa lopulta tämän isänkin laukeamaan lapseen samalla, kun hän itse ruoskii lapsen mykkää äitiä.

Parodian piikkejä eri suuntiin

Ranskalainen runoilija Louis Aragon kirjoitti osuvasti teoksen alkusanoissa vuonna 1930, että ”Hirveä Hospodar ei ole eroottinen kirja vaan kyseessä on Apollinairen teos, jossa huumori esiintyy puhtaimmillaan”. Teos ei ole vain hupailua pornografian sanastolla, vaan se sisältää parodian ohella ja sen kautta myös poliittisia mielipiteitä.

Vuosisadan vaihteessa vallinneet yhteiskunnalliset ja kulttuuriset olot vaikuttivat Apollinairen teosten syntyyn, ja Hirveässä Hospodorissa ne joutuvat pilkan kohteiksi. Teoksessa nousevat esille mm. venäläisen keisarikunnan heikkous, japanilaisten ylivoimaisuus, ranskalaisten sekasorto, saksalaisten kaksinaamaisuus ja serbien tappamisvimma. Taiteen alalta Apollinairen parodinen kynä osuu symbolisteihin. Romaanissa Iloiset samurait -nimistä bordellia johtaa kaksi naiseksi pukeutunutta entistä symbolistirunoilijaa. He lausuvat runoja, joissa naidaan, ulostetaan ja kärsitään sukupuolitaudeista. Ironisesti suoraan sieluun tai niin sanotusti sisäänpäin katsovat symbolistit tuijottavat Hirveässä Hospodarissa tirkistelijän tavoin seksuaalisiin toimintoihin. Itseään he ovat tutkiskelleet niin tarkasti, että ovat löytäneet feminiinisen puolensa.

Hirveässä Hospodorissa on useita Apollinairen teksteille tyypillisiä piirteitä, kuten oppineita viitteitä, historiallisten tapahtumien kuvaamista ja monimielisiä sanoja. Näin teoksen ranskankielinen nimikin Les Onze Mille verges eli ”11 000 raipaniskua”, viittaa verge-sanalla sekä raippaan että penikseen. Teoksen nimi tuo mieleen myös pyhän Ursulan tarinan, sillä pyhimys oli nimenomaan yksi 11 000 neitsyestä ja johti ristiretkeä Roomaan vuosina 217-222. Apollinaire iskee parodisen kirveensä myös muihin pyhimyksiin kuvatessaan, kuinka ruoskittaessa mies tuntee orgasmin hetkellä aivonsa marttyyrien tapaan kirkkaina.

Useat teoksen tapahtumat viittaavat myös Apollinairen muihin teoksiin: esimerkiksi Hospodorin hahmo Egon kuolee samalla tavalla kuin Hérésiarque et Cie -teoksen surullinen hahmo Louis Gian. Junan matkatessa Reinin alueen läpi veristen orgioiden saattelemana Apollinaire kuvaa rakastamaansa aluetta yhtä luonteenomaisen intohimoisesti kuin runoissaan. Vibescun monumentin pystyttäminen teoksen lopussa puolestaan muistuttaa romaanissa Poéte assassiné kuvattavaa Chronimentalin patsaan pystytystä.

Don Juan urotöissä

Hirveän Hospodarin jälkeen Nuoren Don Juanin urotyöt vaikuttaa melkein romanttisen sympaattiselta tai realistiselta. Jos tämä teos ei ajoittuisi heti Hospodarin jälkeen, lukijan suhtautuminen tekstiin olisi varmasti jyrkempää. Hospodar on kuitenkin ampunut yli niin reilusti, että Rogerin seikkailut vaikuttavat vaisuilta.

Nuoren Don Juanin urotöissä on kyse nuorukaisen oman seksuaalisuuden löytämisestä ja ensimmäisten kokemusten keruusta mm. sisaruksiensa ja tätinsä kanssa. Muutamaa kevyttä piiskausta lukuun ottamatta Don Juanissa seksuaalisuus esiintyy vailla sadomasokistisia piirteitä.

Apollinaire ei ole koskaan maininnut teosta alkuperältään omakseen, ja myöhemmin onkin käynyt ilmi, että kyseessä on pitkälti saksalaisen Kinder-Geilheit oder Geständnisse eines Knaben -teoksen jäljennös. Teoksen alkuperäinen kirjoittaja lienee tuntematon, koska häntä ei mainita yhdessäkään Apollinairen teosta koskevassa tutkimuksessa. Apollinairen omat puheenvuorot ovat vähäiset ja koskevat lähinnä joidenkin lukujen rakenteellista uudistamista ja teoksen viimeisten rivien lisäystä. Nuo rivit antavat esimaun kirjailijan Mamelles de Tirésias -teoksesta.