Terapeuttini sanoi

Like takoo kun rauta on kuumaa. Äiti-runoillaan Suomen valloittaneelta Hal Sirowitzilta käännettiin hetimmiten toinenkin kokoelma. Nyt viitekehyksen tarjoavat runoilijan istunnot terapeuttinsa kanssa ja niissä käsitellyt rakkausongelmat. Äiti-kokoelman absurdius on saanut seurakseen vähäeleisen mutta synkän pohjavireen. Äidin ja pojan välisestä suhteesta sai vielä
aikaan hersyvää komiikkaa liioittelun avulla, mutta terapeutin puheet potilaan naisongelmista ovat enemmänkin toteamuksia tapahtuneesta. Toki ilman vapauttavaa naurua ei kokoelmaa tarvitse lukea, mutta usein huumori on niin mustaa, että nauru tukehtuu kurkkuun.

Sirowitzin luoma terapeutti ei ole mikään suuri parantaja vaan omaa hyvinvointiaan ajatteleva rutinoitunut ammatinharjoittaja. Hän pyytää potilastaan pitämään pienempää ääntä, jotta oven takana odottavat asiakkaat eivät saisi huonoa kuvaa terapeutin toiminnasta. Terapeutti näkee ongelmat selviöinä eikä vaivaudu juuri selvittämään syitä. Ainoa toivo on alistua ja niellä surkeus – sekä valiumia silloin tällöin. Lakoniset toteamukset luovat kuitenkin huvittavia mielikuvia itse potilaasta vaikeuksiensa keskellä, mistä muotoutuukin Sirowitzin komiikan ydin.

Parhaimmillaan Sirowitz onnistuu luomaan pistävän hauskoja ajatuksia psykologisesta kulttuurista. Potilas on tuomittu ongelmiinsa, eikä ylöspääsyä ole. Tämän kuulemisesta potilaan (ja hänen vanhempiensa) on maksettava. Teksti kuitenkin välttää nihilismin rivien välissä olevan ironian avulla. Sirowitzin piirtämä surkuhupaisa kuva miehestä, josta naiset lähinnä haluavat päästä eroon, voittaa lukijan sympatiat lopulta puolelleen.

Seksiä käsitellään tietenkin paljon. Potilas tuntuu pääasiallisesti ajattelevan seksiä ja puhuvan seksistä. Se miten seksistä puhutaan, on välillä kirjan synkintä luettavaa. ”Ajattelin sinua, / kun tyydytin itseäni. Sitten ajattelin häntä. / Aivan kuin olisin vaihtanut / television kanavaa. / Olisin pysynyt luonasi, / mutta hänen kuvansa oli tarkempi.”

Oman lisänsä kokoelmaan tuovat isän ja äidin repliikit, joissa he ihmettelevät poikansa saamattomuutta ja kyvyttömyyttä ottaa vastuu omasta elämästään. Nämä runot kertovat ilmeisen hyvin syyn sille, miksi runoilija käy terapiassa. Vanhempien osuus tuntuu kuitenkin tarpeettomalta. Välillä runot lipeävät ohi keskeisen teeman, mikä hajottaa kokoelmaa. Esimerkiksi isän muistelmat hammaslääkäristään menevät jo melko kauas terapeuttiteemasta.

Sirowitzilla on jotain yhteistä esikuviensa Woody Allenin ja Franz Kafkan kanssa. Kafkamainen toivottomuus ja absurdius yhdistyvät Allenin komiikassa pursuilevaan sivistyneen keskiluokan kritiikkiin. Mutta siinä missä Allen on terävä ja kepeä, Sirowitz on pelkästään lakoninen. Sirowitz ei myöskään tavoita Kafkan syvyyttä. Tuntuu hiukan siltä, kuin Sirowitz olisi palauttanut esikuviensa lennokkaat saavutukset takaisin arkipäivään.