Kanjoni; Sen pituinen se

Gayfiktio voi olla vaikea määriteltävä. Niko Hallikaisen Kanjoni ja Janne Saarakkalan Sen pituinen se edustavat lajia, joskin lähestyvät aihettaan eri suunnista.

Gaykirjallisuus ja gayfiktio ovat käsitteinä hieman epävakaita. Teksteissä kuvattu, henkilöhahmojen oletettu seksuaalinen suuntaus ilmenee usein rivien välissä eli sitä ei eksplikoida. Lisäksi seksuaalinen suuntaus on muuttuva käsite, jota muovaa niin aika kuin ympäröivä yhteiskunta. Samoin sitä on muovannut esimerkiksi queerteorian kehittyminen ja sen esiintuoma sukupuolen moninaisuuden tunnistaminen.

Mikä lasketaan gayfiktioksi, riippuu myös kulloisistakin kirjallisista virtauksista ja viime kädessä lukijan omasta kirjallisesta viitekehyksestä. Joka tapauksessa gaykirjallisuuden antologiat alkavat mesopotamialaisesta eeppisestä runoelmasta Gilgamesh (noin 3000 eaa.) ja Vanhasta Testamentista (noin 1000 eaa.) ja sen Samuelin kirjasta, jossa kuvataan Daavidin ja Jonatanin ystävyyttä. Kysymys on tietenkin lukijan tekstistä tekemästä tulkinnasta – siis siitä, mitä lukija päättelee rivien väleistä. Omana aikanamme homoseksuaalisuuden dekriminalisointi ja samaa sukupuolta olevien avioliitojen laillistaminen on muuttanut sitä, miten ihmissuhteita ja ihmisten välistä halua kuvataan ja tunnistetaan kirjallisuudessa.

Mitä gayfiktio siis oikeastaan on? Tarkoittaako se sitä, että kirjailija itse on homo tai lesbo? Vai onko kyseessä kenties teksti, joka kuvailee samaa sukupuolta olevien halua ja sen ilmenemismuotoja? Entä milloin tekstissä kuvattu, esimerkiksi kahden miehen välinen ystävyys muuttuu homoeroottiseksi? Onko kyseessä homoeroottinen suhde, jos sen ilmenemismuodot eivät ole seksuaalisia? Ovatko AIDS-kuvaukset gayfiktiota? Yksiselitteisiä vastauksia on mahdotonta antaa.

Suomalaisen gaykirjallisuuden lyhyt historia

Juha-Heikki Tihinen on kirjoittanut napakan artikkelin varhaisista suomalaisen kirjallisuuden homokuvauksista Katri Mustolan ja Johanna Pakkasen toimittamassa teoksessa Sateenkaari-Suomi (2007). Tulenkantajien vaikutuspiirissä virisi suomalainen modernismi. Siihen liittyi myös heteronormatiivisen seksuaalisuuden haastaminen ja koneromantiikan ihailu. Olavi Paavolainen, Tulenkantaja itsekin, kirjoittaa Suursiivouksessa (1932) homoseksuaalisuuden kuvauksista myös suomalaisessa kirjallisuudessa ja moittii, että teema toimii vain ”koristeena” ja käsittelyä pintapuoliseksi. On mielenkiintoista, että suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa avantgardismi jatkui esimerkiksi Elmer Diktoniuksen, Hagar Olssonin ja Gunnar Björlingin tuotannossa, kun suomenkielisellä puolella oikeistolais-konservatiivinen eetos syrjäytti modernin, ja V. A. Koskenniemen edustama tyyli-ihanne tuli vallitsevaksi 1930-luvulla.

Uudempia, homosuhteita käsitteleviä suomalaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Pentti Holappa, Christer Kihlman, Pirkko Saisio ja Heini Junkkaala. Holappa voitti teoksellaan Ystävän muotokuva Finlandia-palkinnon vuonna 1998. Teos sai huomiota sisältämänsä homoseksin kuvauksista, vaikka se on tuttua jo kirjailijan aiemmasta runotuotannosta:

Hän purkaa siemennesteensä suureen kouraan // ja hetken kuluttua hän itkee, sillä kaikki on ohi. // Jos Jumala olisi, hän ei olisi kadonnut. (Keltainen viiri, 1988, s. 45.)

Jos gayfiktion käsitettä laajentaa peitetyn homoeroottisuuden suuntaan, suomalaisen gayfiktion kaanon näyttäytyy vastaavasti laajempana. Onko Seitsemän veljestä homoeroottinen? Millaista homoeroottista ainesta on suomalaisessa agraariperinteessä? Tällaiset kysymykset osoittavat jälleen, miten vaikeasti määriteltävä gayfiktio on käsitteenä.

Inhimillinen haavoittuvuus voi kohdata ketä tahansa, ja Kanjonissa se esiintyy homomiehen seksuaalisena fantasiamaailmana.

Virtuaalista runkkausta

Eksplisiittistä gayfiktion perinnettä jatkavat Janne Saarakkala teoksellaan Sen pituinen se (2020) ja Niko Hallikainen teoksellaan Kanjoni (2021).

Kanjoni liikkuu aikaamme liittyvässä virtuaalisessa todellisuudessa. Kirjan kuvaa aluksi päähenkilön epätoivoiselta tuntuvaa suhdetta Niklakseen, johon minäkertoja on rakastunut. Kertoja rakastaa ja kaipaa samaan aikaan, kun hän pelkää ja odottaa suhteen päättyvän katastrofiin. Tunne on yksisuuntainen: ”Me olemme olleet nyt neljä kuukautta yhdessä, mutta hän ei halua kutsua sitä seurusteluksi. Pidän häntä silti poikaystävänäni, salaa.” (s. 5.)

Päähenkilön ja Niklaksen suhteen perusta ei ole paras mahdollinen. Molemmat ovat käyneet samaa koulua, Niklas pari vuotta ylemmällä luokalla. Niklaksen jengi kiusasi päähenkilöä koulussa:

Poikien vessan lattialaatoissa on kuraisten kengänpohjien jäljet. Pojat ovat saartaneet minut, heitä on neljä. He huutavat, hintti, vuoron perään, he määrittävät minut päin näköäni. He nauravat sille, miten hyvin se sana sopii minuun, kun he ottavat toistensa äänestä vauhtia sille sanalle, monta kertaa, kunnes sen sanan voima on käytetty. (s. 167.)

Nöyryytyksistä huolimatta päähenkilö rakastuu Niklakseen tavattuaan tämän uudelleen aikuisiällä taidenäyttelyn avajaisissa. Tapaaminen johtaa seksisuhteeseen:

Hänen kullinsa on kitalaessani, joka saa hänet päästämään ilahtuneen ihmisen ääniä. Sitten me naimme jääkaappia ja seinää ja lattiaa vasten. Koko maailma pidättää hengitystä hikisenä. Kun hän viimein sanoo laukeavansa nyt, tunnen sen sisälläni potkaistuna ovena, joka lohkeaa irti saranoista ja lentää terävät tikut pystyssä pimeän poikki. (s. 23)

Niklas käyttää päähenkilöä seksuaalisen halunsa tyydyttämiseksi, mutta ei suostu sitoutumaan. Hyväksikäyttävän suhteen vastapainona päähenkilö uppoaa nettiseksiin. Hän käyttää nettisivua, jolla voi masturboida anonyymisti jonkun toisen kanssa webkameran välityksellä. Kertoja kuvailee lukemattomia nettitapaamisia, joissa kaikissa tavoitteena on nopea tyydytys:

Nyt hivutan housut pois jalastani ja hyväilen kulliani kalsareiden läpi. Mies kumartuu kirjoittamaan, kiva. Kirjoitan, sä myös. Sitten hän sanoo, vaimo on alakerrassa. Sanon, vau. Hän sanoo, mutta haluatko mun vetävän kullini esiin. Sanon, kyllä. Hän sanoo, imeä sun mulkkuasi, sitten, mä tahdon, sitten, 1 min. Sanon, ei kiirettä. Sitten hän katoaa, jään yksin keskelle odotustani. (s. 38.)

Enemmän tai vähemmän samanlaiset nettirunkkaukset toistuvat elokuvamaisena kimarana, kun yhä uudet miehet eri puolilta maailmaa ovat yhteydessä päähenkilöön. Ainoa poikkeus on Benicio, joka asuu Chilessä ja joka on menestyvä elokuvatähti. Päähenkilö fabuloi pitkään elokuvatähden kanssa seurustelusta ja yhdessä asumisesta. Yhteistä kaikille tapaamisille kuitenkin on, että ne eivät pääty päähenkilön laukeamiseen. Se tapahtuu oikeastaan vasta tämän masturboidessa kirjan lopussa.

Kirjailija tiivistää päähenkilön tragedian kirjan viimeisellä sivulla: ”Kaikki haluavat jotain, mitä en pysty antamaan, vaikka annan kaikkeni. Halusin rakkautta kaikkialta, ei jää mitään annettavaa enää, en rakasta mitään.” (s. 184.)

Sen pituinen se tasoittaa fiktion ja gayfiktion välistä kuilua ja esittää lukijalle yhden näkemyksen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Homous osana ihmisyyttä

Janne Saarakkalan Sen pituinen se, päinvastoin kuin Niko Hallikaisen Kanjoni, tapahtuu lukijan maailmaa muistuttavassa todellisuudessa, tosin kahdessa eri ajassa, päähenkilöiden nuoruudessa ja nykyajassa. Päähenkilöitä ovat Erika, Tomi ja Valtteri, homoemo ja kaksi homoa.

Siinä missä Kanjoni on pidäkkeetöntä seksuaalisten toimintojen kuvaamista, Sen pituinen se tarjoaa myös juonen kuljetusta ja didaktista sisältöä siinä mielessä, että siinä kuvataan yhteiskunnan muuttuvaa suhtautumista homouteen:

Luokanvalvoja istuu tuoliinsa, huokaisee ja asettelee rillit paremmin nenälle.
”Homoseksuaalisuus on käsittääkseni synnynnäistä”, hän sanoo ja plaraa matematiikan oppikirjasta tunnilla käsiteltävän luvun. Aukeama saa hänet rentoutumaan ja hänen tekee mieli puhua lisää.
”Eivät ne voi itelleen mittää. Homous ei tee heistä pahempia ihmsiä. Ja muistakaa, se on joasen yksityisasia. Kettää ei voi pakottaa sitä tunnustammaa. Se on lähettävä ihmisestä ittestään. Homojen oltavat tässä yhteiskunnassa ojjo lähtökohtasesti tarpeeks vaikiat. Meiän on koheltava heitä suvaitsevaisesti. Kettää ei saa kiusata.” (s. 108.)

Ilmeinen teema kohdassa on se, että homous on luonnollinen osa ihmistä. Sen eri ilmenemismuodot ovat normaaleja. Kirjassa onkin runsaasti homoseksin kuvauksia, mutta paljon on myös gayfiktiota ilman aktikuvauksia. Yksi päähenkilöistä pohtii homodiscon olemusta:

Huojahdellessaan raitiovaunun kolkkeessa hän miettii, että on ylipäätään ihme, että edes joskus saa miestä, niin paljon työtä se vaatii. Kaikki se skannaaminen, flirttaaminen, lantion vatkaaminen ja paskan jauhaminen. Ja kaiken aikaa on kiskottava viinaa, että jaksaa uskoa itseensä ja kalaonneen. Ja sitten, jos jonkun kanssa ikinä yhtään nykii, hyvä ettei sammu ensimmäiseen suudelmaan, tai ennen kuin johonkin sänkyyn tai syrjäiseen nurkkaan on jaksettu raahautua. Itse asiassa saa olla tyytyväinen jos ei sammu housut kintuissa kesken kaiken. Tai mulkku suussa. (s. 154.)

Saarakkala arkipäiväistää homomiehen elämää ja kuvailee, kuinka siihen sisältyy aivan samoja odotuksia, toiveita ja pettymyksiä kuin heteromiehenkin elämässä. Tässä mielessä kirja toteuttaa gay advocacyksi kutsuttua periaatetta, mikä onkin tarpeen yleisinhimillisen moninaisuuden avaamisessa lukijoille.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asialla

Kanjoni ja Sen pituinen se sijoittuvat suomalaiseen gayfiktioon itseoikeutetusti. Hallikaisen kirja liikkuu epätodellisessa haavemaailmassa, mutta samalla se osallistuu keskusteluun virtuaalisen todellisuuden vaikutuksesta ihmiselle.

Virtuaalisesta maailmasta tulee päähenkilölle totta, ja hänen kiintopisteensä oikean elämän tapahtumiin alkavat katkeilla. Samanlainen ilmiö voisi olla myös esimerkiksi alkoholismi tai peliriippuvuus. Inhimillinen haavoittuvuus voi kohdata ketä tahansa, ja Kanjonissa se esiintyy homomiehen seksuaalisena fantasiamaailmana, johon päähenkilö on hukkumassa.

Saarakkalalla puolestaan homous on yhtä luonnollinen ominaisuus kuin mikä tahansa inhimillinen piirre. Gayfiktioon sen yhdistävät kuitenkin henkilöhahmojen seksuaaliset suuntaukset, homoseksuaalisuuden käsittely ennen kaikkea gay advocacyn kautta. Näin teos myös tasoittaa fiktion ja gayfiktion välistä kuilua ja esittää lukijalle yhden näkemyksen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.