Utopia eli erään kylän tarina

”Me ollaan unohdettu itsemme tähän kylään, jonka talojen ikkunat on aikaa sitten laudoitettu. Entiset asukkaat eivät käy täällä edes kesäisin. Talot eivät mene kaupaksi eikä tänne Jumalan selän taakse kyllä kukaan täysipäinen enää muuttaisikaan.”

Hanna Haurun (s.1978) viides teos Utopia eli erään kylän tarina jatkaa Haurulle tyypillistä tiivistä ja minimalistista linjaa. Tapahtumapaikkana on lähes autioitunut kylä Pohjois-Suomessa, aikana vuosituhannen vaihde. Kylä ihmisineen tuntuu kuitenkin leijuvan omassa todellisuudessaan, irrallaan muusta yhteiskunnasta ja maailmasta.

Haurun aiempiin teoksiin verrattuna Utopia on suorastaan kesy, mikä oli allekirjoittaneelle totta puhuen helpotus. Eristyksissä elävä perhe, jossa ei ole yhtään insestistä tai väkivaltaista suhdetta! Ihanan normaalia! Toisaalta, siihen se normaalius sitten jääkin. Isän, äidin ja pojan sekä naapurin Birgitan aika kuluu etupäässä ryypätessä. Välillä käydään sentään marjassa, kalassa ja metsällä, ja muutamat lehmät hoidetaan. Päähenkilö Tyttö on ainoa joka juo kohtuullisesti. Töitä ei kenelläkään ole, eikä opiskeluja. Eikä kaikesta päätellen televisiota, tietokoneesta ja kännyköistä puhumattakaan.

Vaikka Utopia on haurulaisella mittakaavalla aiheistoltaan säyseä, senkin kieleen kuuluvat ronskit ilmaukset: puhutaan kiimasta, runkkauksesta, pillusta, kiroillaan estottomasti. Joskus rivous tuntuu itsetarkoitukselliselta ja epäuskottavalta: ”Esko juo pontikkaa olohuoneessa ja lukee vanhoja pornolehtiä. Sen etumus on paisunut ja se sivelee partaansa aina ennen kuin kääntää sivua.” Moniko lueskelee pornolehtiä koko perheensä nähden?

Osittain on kysymys valinnasta: Haluaako ottaa Utopian kuvauksena todellisuudesta vai hyväksyykö sen todellisuuden liioiteltuna muotona? Mitä pitäisi ajatella teoksen nimestä? Utopia-termihän tarkoittaa kuvitteellista idealistista ihanneyhteiskuntaa, kun taas Haurun kirjoittama kylä tuntuu lähinnä sen vastakohdalta, dystopialta. Toisaalta kyläläiset itse viihtyvät verrattain hyvin. Tässä ehkä piilee teoksen utopia: ulkopuolisen silmin ankea ja ikävä elämä onkin sitä eläville tyydyttävää, jopa miellyttävää.

Teksti jaksottuu vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista kerrottuihin jaksoihin, joskin Tyttö on äänessä eniten, sekä Tytön unissa vierailevan poron ja Tytön kohtaamisten kuvauksiin. Poro maanittelee Tyttöä jättämään kylän, mutta Tyttö on vastahankainen. Poro Tytön tiedostamattoman symbolina tuntuu ratkaisuna hieman päälle liimatulta. Eikö jokainen terve nuori ihminen haluaisi pois viiden hengen kylästä? Ei sen ilmaisemiseen tarvittaisi uniolioita.

Eri henkiöiden äänet erottuvat toisistaan tunnistettavina, ja Hauru välttää näin näkökulmaromaanin sudenkuopan: sen että kaikki henkilöt kuulostavat yhdeltä ja samalta. Aikamiespoika Esko jää lukijalle etäisimmäksi, mutta hänenkään henkilöhahmonsa ei ole mitenkään lattea.

Utopian ongelma on ristiveto suomalaisen nykytodellisuuden merkkien ja ajallisesti ja paikallisesti määrittymättömän maailman välillä. Kun teoksen maailmaan kuuluvat Siwa, interrail, Tornio ja viime sodat, tuntuu oudolta, että Tyttö ei koskaan ole saanut nimeä ja että lasten koulut ovat jääneet kesken.

Tyylillisesti Haurun viides teos poikkeaa selvästi edellisistä. Sen lisäksi, että sen maailma on vähemmän synkkä ja karmea, tekstin tyyli on levollisempi eikä yhtä latautunut kuin aiemmin. Esikoisteoksen Eivätkä he koskaan hymyilleet (Like 2002) lukeminen yhtä soittoa kannesta kanteen jätti hieman ähkyn olon, mutta Utopia sopii mainiosti kerralla luettavaksi.

Utopia, kuten Haurun aiemmatkin pienet kirjat, toimii tiiviydessään ja suppeudessaan hyvin. Myynnin kannalta lyhyys saattaa kuitenkin olla ongelma: Kun proosamuotoisen teoksen lukee alle tunnissa ja hintaa on silti melkein yhtä paljon kuin normimittaisella romaanilla, moni potentiaalinen lukija saattaa jättää kirjan liian kalliina ostamatta. Voisiko näitä Haurun pienoisromaaneja julkaista vaikka kaksi yksissä kansissa tai lyhytproosaa tähänastisia isompina kokoelmina? Saattaisi kannattaakin.