Heinäkuu

Millaisia haasteita Penelope kohtasi kotona, kun Odysseus seikkaili maailman merillä? Naisnäkökulmaa kannattaa etsiä Homeroksen Odysseian sijaan Hanna Rentolan esikoisromaanista: Heinäkuusta. Kyseessä on tuoreen Pesä-kustantamon ensimmäinen julkaistu romaani (kustantamo on julkaissut aikaisemmin kaksi runokokoelmaa). Rentolan runollinen romaani seilailee ironisen ja vakavan välillä ja kohoaa ruuhkavuosiahdistuneisuuden ja identiteettikriisien siivittämänä herkäksi, koskettavaksi kertomukseksi vanhemmuudesta, arjesta, elämän kertomuksellisuudesta, rooleista, itsensä etsimisestä ja ihmisyydestä.

Heinäkuu on matkaa perheenäitiyteen, naiseuteen, rooleihin ja laajemmin ihmisyyteen.

Rentolan tarjoama odysseia on haasteellinen, ja sen kerronnan haasteisuudesta löytyy niin vahvuuksia kuin heikkouksia. Kokonaisuudessaan romaanina ja lukukokemuksena matka on mieltä inspiroiva ja palkitseva. Heinäkuu tuo mieleen kauniin kielensä, äitiysahdistuksen ja identiteettikamppailun kautta Pauliina Rauhalan esikoisen, Taivaslaulun. Heinäkuu ei ole kevyttä kesäviihdettä rannalle, vaan syvällistä, kielellisesti, kerronnallisesti ja temaattisesti avartavaa matkaa perheenäitiyteen, naiseuteen, rooleihin ja laajemmin ihmisyyteen.

Lapsiperheoravanpyörää ja rooleja

Heinäkuu kertoo Itä-Helsingissä asuvasta kohta kolmekymppisestä perheenäidistä, Juuli Purosesta, jonka mies Panu matkustaa työmatkalle maailman merille Brasiliaan, ja Juuli jää kesällä yksinään hoitamaan heidän lapsiaan, kolmevuotiasta Simbaa ja kuusivuotiasta Kosmoa. Juuli yrittää hoitaa rutiinit parhaansa mukaan, mutta perhearjen yksitoikkoisuus ja hankaluus ahdistavat häntä, ja arki alkaa painaa raskaana. Perhe-elämä kääntyy päivittäiseksi ja öiseksi taistelutantereeksi, jossa pelastusrenkaiksi muodostuvat jatkuva kahvin keittäminen ja juominen sekä Doctor Who -sarja.

On ikuista kamppailua saada Simbaa syömään muutakin kuin puuroa, pissaamaan seisaaltaan, nukkumaan, käyttäytymään ihmisiksi. Leikkipuistossa tai yölläkään Juuli ei uskalla olla rauhassa, koska lapset voivat puuhata jotain luvatonta tai heille voi milloin tahansa tapahtua jotain pahaa. Aina on jaksettava olla äiti, joka hoitaa ja suojelee lapsiaan loputtomalla rakkaudella. Joskus tekisi mieli heittäytyä itsekin lapseksi, joka huutaa ja tekee mitä haluaa.

Juulin fantasiat tohtorista paisuvat sellaisiin sfääreihin, että hänen todellisuuskäsityksensä alkaa hämärtyä.

Juulista näyttää siltä, että naapureiden arki on vihreämpää, että hän ei osaa hoitaa perhettään yhtä hyvin kuin muut ja että tosi-tv:n Supernanny osaisi kaiken paremmin. Lapsiperheoravanpyörän pyörteissä Juuli haluaisi jotain muutakin kuin esittää rooliaan äitinä. Hän uppoutuu Kosmon kanssa ja itsekseen Doctor Who -sarjaan, jossa aikamatkaileva tohtori pelastaa ihmisiä. Juuli fantasioi siitä, kuinka tohtori voisi pelastaa hänetkin ja paljastaa elämän totuudet. Juulin fantasiat tohtorista paisuvat sellaisiin sfääreihin, että hänen todellisuuskäsityksensä alkaa hämärtyä. Tohtorikertomukset näyttelevät romaanissa keskeistä ja tärkeää roolia, mutta niistä löytyy jonkin verran toisteisuutta. Vähempikin olisi riittänyt.

Juuli päätyy itsekin aikamatkailemaan omassa elämässään; muistoissaan lapsuudesta, teiniydestä, yliopistoelämästä, seurustelusta Panun kanssa, ajasta ennen lapsia, perhe-elämästä. Hän kohtaa menneisyytensä kipeitä haavoja, odotuksiaan elämästä, pettymyksiään, haaveita siitä, miten ennen kaikki oli paremmin, ja hän yrittää tavoittaa elämänsä rooleista sitä, kuka hän nyt on. Miten Juuli voisi kohdata ja hyväksyä kaikki elämänsä roolit, odotukset ja todellisuuden, hyväksyä itsensä ja elämänsä sellaisena kuin on?

Metafiktiivisiä merkityksiä

Heinäkuun erityinen kerronnallinen ja temaattinen näkökulma värittyy sen kautta, että romaanin maailma henkilöineen ja tapahtumineen on kertojan luomaa kielellistä konstruktiota, eli kerronnallisin strategioin rakennettua fiktiota. Tämä ei varmasti sinänsä pudota tuolilta ketään, joka ei kuvittele Salattujen elämien Ismoa ja Seppoa todellisiksi ihmisiksi. Heinäkuussa kyse on siitä, että henkilöiden ja tarinan fiktiivisyydestä luodaan näkyvää kerronnan keinoin. Lukijalle tehdään alusta asti selväksi, että kertoja kertoo fiktiivisistä henkilöistä sellaisilla kerronnallisilla keinoilla, jotka pyrkivät välittämään mahdollisimman hyvin kertojan tarkoitukset. Alussa on kertoja, joka luo Juulin taivaan ja maan.

Heinäkuu alkaa viestillä, jossa tarinan kertojaa onnitellaan siitä, että hänet on valittu Juuli Purosen kertojaksi. Erityisesti ”raati” on innostunut kertojan runollisesta kielestä, ja tarjoaa päähenkilön koko elämän ja tajunnan vapaaseen käyttöön. Runollinen kieli sopii mielestäni hyvin yhteen metafiktion kanssa, koska se paljastaa kielen rakennetun luonteen tehokkaasti. Rentolan tausta esiintyvänä runoilijana pääsee hyvin näkyviin kielen tasolla.

Runollinen kieli sopii yhteen metafiktion kanssa, koska se paljastaa kielen rakennetun luonteen.

Paikoin romaani muistuttaa jo runokokelmaa, esimerkiksi sanojen ja kirjainten asettelu ja fonttikokojen vaihtelut poikkeavat välillä merkittävästi siitä, mihin proosassa on totuttu. Kielen kauneus korostaa romaanin sanataidepuolta. Toisaalta runollinen kieli ja metaforisuus tuovat myös mukanaan lukemiskokemuksen raskautta ja haastavuutta, varsinkin romaanin keskivaiheilla, kun kerronnassa aikamatkaillaan Juulin elämän eri vaiheissa ja mukaan sekoittuvat muun muassa vuohipaimenen elämän ja kahvinkeittimen toimintaperiaatteen kuvaukset.

”Raatia miellytti myös ratkaisunne esitellä Purosen arkielämää fragmentaarisesti… sillä virallisen määritelmän mukaan henkilön tämän hetkinen arki on ’tylsää, pitkäveteistä ja toisteista’, kuten (raati toisaalta huomauttaa) useimpien ’kotiäideiksi’ kentällä määriteltyjen henkilöiden arki on. Hänen korkeutensa Ylin Olento vaatii kuitenkin, että nykyisten yhdenvertaisuusperiaatteiden mukaisesti myös ’kotona pieniä lapsiaan hoitavien naisten’ näkökulmaa sekä sisäisiä oivalluksia on tuotava esille Sanoitettujen Totuuksien Ylöskirjaamon tuotteissa…” (s. 7–8)

Romaanin metafiktiivisyyttä käsitellään Ylimmän Olennon sihteerin ja kertojan välisessä viestinnässä sekä Juulin fokalisaatiossa eli näkökulmakerronnassa. Näin tehdään selväksi, että romaanin lukija tulee imaistuksi osaksi monimuotoista kirjallista kenttää, joka pyrkii vaikuttamaan lukijoihin. Kirjallisuudentutkija Mika Hallila toteaa, että metafiktio on ”kerronnallinen strategia, jonka avulla romaaneissa käsitellään ja problematisoidaan kertomisen ehtoja ja edellytyksiä, tuodaan esille romaanien luonne kirjallisuutena, fiktiona ja taiteena sekä esitetään kysymyksiä kirjallisuuden merkityksestä ja kirjailijan roolista… Nykyromaaneissa metafiktiivisyyttä käytetään usein myös korostamaan teoksen keskeistä teemaa tai haluttuja merkityssisältöjä.” (Suomen nykykirjallisuus 1: Lajeja, poetiikkaa, s. 86)

Kielen avulla luodaan ja muokataan todellisuutta.

Mielestäni metafiktion kautta korostuu Heinäkuun teema siitä, miten ihminen jatkuvasti etsii itseään tarinallisuuden, roolien ja menneisyyden uudelleentulkintojen kautta. Ihmisen elämässä kertomukset, fantasiat ja todellisuuden tasot eivät välttämättä aina kohtaa toisiaan. Romaanin fiktiivisen alastomuuden näyttäminen saa kyselemään, millaisia totuuksia paljastuu kerronnan verhojen avautuessa. Ihminen luo totuuksia ja valheita itsestään kerronnallistamalla elämäänsä ja itseään. Kielen avulla luodaan ja muokataan todellisuutta. Kertomukset ovat aina olleet osa ihmistä, ja varsinkin nykyihmistä ympäröivät multimediaaliset narratiivit, joiden keskellä voi olla välillä vaikea ymmärtää fiktion ja todellisuuden suhdetta.

”Onko televisiodraama se näyttämö jolla teimme yhteistyötä, emme tappaneet toisiamme muuta kuin kuvitteellisesti, fiktiossa, pohtiaksemme asiaa, asettaaksemme itsemme kysymysten äärelle, ettemme vahingossa tekisi sitä uudestaan, enää ikinä koskaan uudestaan oikeasti… Ei ihminen voi elää ilman toista ihmistä, eikä todellinen voima ole koskaan ollut sillä joka tuhoaa, vaan sillä joka ruokkii ja hoivaa, kasvattaa, sillä jonka sylistä tarinat saavat alkunsa.” (s. 261)

Heinäkuu on monikerroksinen kertomus elämän ja maailman kertomuksellisuudesta. Tarvitsemme kertomuksia, ja ne tarvitsevat meitä. Oleellista on se, mitä kerromme itsestämme ja toisistamme ja miten. Oleellista on myös se, että osaamme erottaa toisistaan kertomuksen ja todellisuuden. Elämä ei ole elokuva, romaani tai draaman kaari, mutta kertomukset kertovat elämästä ja maailmasta ympärillämme. Kertomukset kuvastavat todellisuutta, mutta niillä myös vaikutetaan ja muokataan todellisuutta. Mitkä kertomukset ansaitsevat tulla luetuksi ja nähdyksi, miksi? Ainakin Hanna Rentolan Heinäkuu.