Elinkautinen

Hanna-Riikka Kuisma ei säästele, kainostele, eikä etenkään kaunistele elämää esikoisteoksessaan Elinkautinen. Avausnovellin Tiina yllättää äitinsä sidottuna patteriin. Huoneen ilma on paksua, ja siellä haisee aikuisilta. Televisiosta tulee seksiä ja äänet ovat kovalla. Tiinan hampaat alkavat kalista.

Kokoelman novelleille on ominaista normaalinoloinen alkuasetelma mutta epätodellinen loppuratkaisu. ”Light my Fire” sisältää normaalia teinimeininkiä, kunnes Penttinen turhautuu ja bensakanisteri kaverinaan päättää päivänsä tai ainakin kääntää kertaheitolla huomion itseensä. Kuisma pitää tilanteiden kiihdyttämisestä loppua kohti. Käänteet tuntuvat aika ajoin jopa fantasianomaisilta. Protagonistit ja heidän puolisonsa antavat toisilleen pahemman luokan myrskyvaroituksia. Välillä loppuratkaisu jää leijumaan mystisesti ilmaan: mistä oikeastaan olikaan kyse ja ketä loppupeleissä sattui, jää lukijan kuviteltavaksi.

Kuisma ei ole esteetikko. Hän rikkoo oletusarvoja ja paljastaa henkilöidensä inhimillisyyden. Eräässäkin novellissa äiti kieltää ostamasta lapselle kahta palloa jäätelöä, kun ”likasta on tulossa pömppö”. Isä kuitenkin ostaa Sirulle tuplapallon ja iskee päälle vielä silmää. Syömisen problematiikka pilkahtaa esille myös novellissa, jossa nainen käy kaupassa ja kokkaa huolella rakastetulleen, mutta kukaan ei koskaan saavukaan. Kurkusta se lähtee ja lopuksi pöydältä mahaan humahtaa koko edam-juustokimpale. ”Hän lopettaa kun pöytä on tyhjä, eikä edes oksenna.”

Paitsi avausnovellissa Kuisma käsittelee myös ”Seeprassa” teemaa, jossa lapset yllättävät vanhempansa puuhista, joita he eivät ehkä haluaisi lastensa todistavan. Novellissa äiti röhnöttää sängyllä ja lattialla on vieraita kondomeja, joita isä ja lapset tulevat yhdessä todistamaan saapuessaan kotiin.

Pelkään iskua

Mitä pidemmälle kokoelmaa lukee, sitä enemmän pelkää päähenkilöä lähenevää lyöntiä. ”Honeymoon”-novellin Riksulla ja pojalla on säpinää Riksun poikaystävän Kimin selän takana. Ruotsin laivalla lääniä on kuitenkin rajoitetusti, joten pojan ja Riksun jutun luistaessa tunnen koko ajan Kimin mustasukkaisen varjon lähestyvän. Hanna-Riikka Kuismalle väkivalta novelleissa on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Novellissa ”Never again” Jakke ja Tuulia selvittelivät brutaalein seurauksin välejään: ”Tuulia lojui lattialla kuin oksennus, raajat paketoituna ristiselän alle, paksu vatsa vinossa, rinnat ja kasvot mustelmilla, hiukset märkänä hiestä tai verestä.”

Tehokeinona lyöminen ja verenvuodatus toimivat ajoittain, mutta kun verta lentää koko ajan, se arkistuu rään tasolle ja lyöminen tuntuu vähitellen vain tuuppimiselta kassajonossa. Loputon suolten tyhjentämisellä, hiellä ja haisemisella retostelu kärsii helposti inflaation. Kuisma ei ole halunnutkaan tavoitella kepeää ja kaunista vaan täräyttää ja ehkä jopa shokeerata, mutta tehokkaammin se olisi saatu aikaan antamalla tilaa muutamille tarkkaan harkituille väkivallanteoille.

Kuisma on itse koulutukseltaan kuvataiteilija. Hän osaa taitavasti vaihtaa roolia, olla vahva mies, kuten Jakke, mutta myös neuroottinen anorektikko Iiris miettimässä, mitä karvoja hän voisi vielä leikellä, jotta paino putoaisi. Hänen hahmonsa ovat kaikki jollain lailla venähtäneitä mutta eivät toista samaa kaavaa. Novellit ovat lyhyitä ja tiiviitä; olisin halunnut lukea taustoja muhennetulle tyttöystävälle Tuulialle tai patteriin sidotulle äidille. Kun tuntee henkilöä kohtaan empatiaa, tuntuu väkivaltakin hurjemmalta eikä vain Bond-leffan läiskimiseltä.

Anna-Maria Mäki kirjoitti novellikokoelmassaan Suljetun paikan lumo (Teos 2005) pelosta, josta on tullut monelle nykymaailmassa elämäntapa ja arkea hallitseva tunne. Useat Kuismankin naiset pelkäävät, mutta hän menee Mäkeä pidemmälle. Monesti se, mitä Mäen naiset pelkäävät käy toteen Elinkautisessa. Kuisman hahmojen elämä on sinnittelyä, aivan kuin heidät olisi tuomittu elinkautiseen selviytymisseikkailuun.