Pesula

Monipuolinen ja tuottelias lasten ja nuorten kirjailija, Astrid Lindgren -kirjallisuuspalkintoehdokas Hannele Huovi (s. 1949) kirjoittaa harvakseltaan aikuisille. Aiemmin kaksi aikuisten runo- ja novellikokoelmaa julkaissut Huovi on tehnyt tänä syksynä uuden aluevaltauksen ja kirjoittanut ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa. Pesula on synkkä vaan ei toivoton näky lähitulevaisuuden Suomesta. Pesulassa etsitään yhteistä kieltä, sillä sanojen pettäessä vaihtoehdoiksi jäävät hiljaisuus, väkivalta tai rakkauden sanattoman kielen löytäminen.

Pesulassa kuvataan tapahtumia syksystä kevääseen. Samalla tehdään symbolinen matka pimeästä valoon. Selvittämättömien räjähdysten sarja syöksee nimettömän suomalaiskaupungin elämän sekasortoon, mutta räjähdykset ovat vain oire syvemmistä ongelmista. Perheiden ja yhteiskunnan tarjoamat turvaverkot ovat hapertuneet jo pitkään. Ihmiset ovat etäällä niin toisistaan kuin maantieteellisistä keskuksistakin. Pelko, nöyryytykset ja ymmärryksen puute kylvävät tuhon siemenet.

Päähenkilöt, nuori pesulayrittäjä Iiris ja keski-ikäinen sairaanhoitaja Tekla, ovat kaksi loppuun palanutta äitiä. Heidän tarinansa kulkevat rinnakkain mutta erillisinä juonteina. Episodeista koostuvaa tarinaa keritään auki vuorotellen kummankin muistojen, ajatusten ja kokemusten kautta. Teklan minämuotoiset matkapäiväkirjamerkinnät toipumislomalta Islannissa ovat kielellisesti häikäiseviä ja samalla oudon kliinisiä. Tekla katsoo ulkoapäin. Lapsensa menettäneen äidin suru voi olla niin suuri, ettei sille ole sanoja.

Iiriksen tarinalla on kertoja. Iiriksestä, maan hiljaisesta, avautuu särmikäs, moniulotteinen hahmo. Pyykkeihin pinttyneitä ihmisruumiin eritteitä hän pesee kuin Lady Macbeth käsiään. Huolimatta kaikesta pesemisestä, silittämisestä, viikkaamisesta ja mankeloinnista kaikkia tahroja ei saa pois, kaikki menneisyys ei ole pois pyyhittävissä. Yhdellä tasolla romaani on Iiriksen kasvukertomus.

Äiti, poika ja paska enkeli

Huovi kuvaa sävykkäästi Iiriksen ja tämän pojan, murrosikää lähestyvän kehitysvammaisen Veekan raskasta ja rakastavaa suhdetta. Veekan syntymän jälkeen Iiris on vieraantunut perheestään ja ystävistään, ja pojasta on tullut hänelle elämäntehtävä. Näennäisen pyyteettömän uhrautumisen alla ovat tummemmat pohjavirrat. Iiris sovittaa Veekaa kuin syntiä, itseään säälimättä ja armahtamatta. Kummassakin on paljon sisäänpäin kääntynyttä vihaa, jonka räjähdykset sysäävät liikkeelle.

Pete Bojen, Iriksen salaperäinen vuokralainen, saapuu räjähdyksen jälkeen jostain ja katoaa jonnekin eikä selitä siinä välissä juuri mitään. Bojen, ”majakka”, on kaksijakoinen valon ja pimeyden hahmo. ”Paska enkeli”, kuten Veeka vahvistaa. Peten konstailematon suhde Veekaan ja Iirikseen osoittautuu merkitykselliseksi, sillä hän vetää näitä omista maailmoistaan takaisin yhteiseen maailmaan. Iiriksen ja Veekan liian pitkään jatkunut symbioosi uhkaa tukahduttaa pojan. Jotta Veekasta tulisi ihminen ihmisten joukkoon, äidin on päästettävä poika maailmaan, ulos pesulan seinien muodostamasta kivisestä kohdusta. Lopussa jää kuitenkin avoimeksi, oliko se sittenkään hyvä asia.

Kivet puhuvat

”Maailman kohina ei kuulunut pesulaan asti, he olivat liian kaukana, sanomalehden joutavia pikku-uutisia.”

Huovi on tarttunut aiheeseen, joka ei ole helppo. Myyrmannin räjähdys lokakuussa 2002 teki pommi-iskuista todellisuutta meilläkin. Ensimmäisenä terrorin syitä ja seurauksia kaunokirjallisuuden keinoin pohti Auli Mantila esikoisromaanissaan Varpunen (Teos 2005). Huovi laventaa näkökulmaa yksilön ongelmista ja suomalaisesta mielenmaisemasta muualla maailmassa tapahtuneisiin iskuihin ja iskujen syihin. Tässä suhteessa hän on Doris Lessingin jalanjäljillä. Lessing on kuvannut teoksissaan 60-luvulta lähtien yhteiskunnan turvaverkkojen rapautumista, ihmisten joutumista oman onnensa varaan ja sokean väkivallan nousua.

Huovi puolustaa pieniä ja vähäväkisiä ilman siirappia. Hetkittäin romaanin käänteet tosin hipovat uskottavuuden rajoja. Virallisen väkivaltakoneiston edustajat – virkamiesbyrokraatit, yritysjohtajat, lääkärit, vartijat ja poliisit – latistuvat etäisiksi ja yksiulotteisiksi vihollisiksi, joiden motiivit jäävät ohuiksi. Tarinassa on paljon aukkoja ja selittämättömyyksiä lukijan täytettäviksi. Välillä se turhauttaa, välillä panee mielikuvituksen liikkeelle.

Hienosti Huovi kuvaa romaanin henkilöiden, erityisesti Iiriksen, haparoivia ja helposti epäonnistuvia yrityksiä ymmärtää itseään ja toisia. Hetkittäin henkilöt tavoittavat onttoja ja sanomatta jääviä sanoja ilmaisuvoimaisemman kielen. Tämä ymmärryksen kieli on tunteita, kosketusta, eleitä, eläytymistä, ilmeitä, turvaa, ääntä ilman sanoja, lähelle tulemista ja lähelle päästämistä.

Pesulan elävää ja notkeaa kieltä lukeekin nautinnokseen. Paikoin proosa lähestyy runoa. Varsinkin Teklan päiväkirjamerkinnät, luontokuvaukset ja Veekan kursiivilla merkitty tajunnanvirta vievät ajatuksia Huovin vuonna 1999 ilmestyneeseen runokokoelmaan Kiven vaitiolo. Pesula kehittelee Kiven vaitiolon teemoja, vaikka romaani sijoittuukin selvästi Myyrmannin iskun jälkeiseen Suomeen. Jotakin uskomattoman komeaa, suorastaan raamatullista on tällaisessa:

”Kylmä tulee myöhemmin. Se tulee silmiin ja ääneen. Se on kämmenessä ja poiskääntyneessä vartalossa. Ja tullessaan kylmä pureskelee ihmislihaa, niin että ihmiset kovertuvat ontoiksi ja vihdoin he ovat niin hauraita ja reikäisiä, että tuuli saattaa kulkea heidän lävitseen.”