Ritari Siniparta. Gilles De Rais'n tarina

Hannele Klemettilän tietokirja Ritari Siniparta kertoo yhdestä keskiajan merkillisimmistä henkilöistä. Paroni Gilles De Rais oli parraton, mutta poskien silkoisuus ei korreloinut sielun sileyttä. Nykyään De Rais yhdistetään legendaan vaimoja tappavasta ritarista, jonka tunnetuin versio on Charles Perralt`n (1628-1703) satukokoelmasta Hanhiemon tarinat(1697). Klemettilän pääosin kiihkoton ja romantiikkaa kaihtava käsittelytapa pyrkii pilkkomaan De Rais`n myyttiä ja luomaan uusia tulkintoja. Mikrohistoriallinen tutkimus laajenee Ranskan 1400-luvun yhteiskunnan ja kulttuurin ruumiinavaukseksi. Kirjassa sivutaan myös Jeanne D`Arcin vaiheita ja legendaa.

Kirjailija-filosofi Georges Bataille(1897-1962) nimitti De Rais`ta ”pyhäksi hirviöksi”. Januskasvoinen De Rais nousi ensin tähtiin, mutta katso, tähti ei loistanut taivaalla, vaan heijastui hiidenlammessa, ja pian De Rai räpiköi syvällä. Ranskan marsalkka, miljönääri ja kiihkeä kristitty tuhlasi omaisuutensa, menetti kaikkien suosion, harjoitti alkemiaa, palvoi saatanaa ja hyväksikäytti, kidutti ja murhasi lapsia.

Purkautuva myytti

Klemettilän pääosin kiihkoton ja romantiikkaa kaihtava käsittelytapa pyrkii pilkkomaan De Rais`n myyttiä ja luomaan uusia tulkintoja. Mikrohistoriallinen tutkimus laajenee Ranskan 1400-luvun yhteiskunnan ja kulttuurin ruumiinavaukseksi. Kirjassa sivutaan myös Jeanne D`Arcin vaiheita ja legendaa. Teoksessa on tietoiskuja eri aiheista ja kuvaliite keskiaikaisista maalauksista.

Euroopan myöhäiskeskiajan kulttuuriin erikoistuneelta Klemettilältä on aiemmin ilmestynyt kiitetty tietokirja Keskiajan pyövelit(2004). Klemettilä painottaa, että De Rais`n tapauksen lähteitä voi tulkita monin tavoin. Päälähteinä ovat De Rais´n oikeudenkäynnin pöytäkirjat. De Rais`n persoonaa valaisevaa aineistoa ei ole välttämätöntä lukea yksinomaan negatiivisesti kuten Bataille muovatessaan De Rais`ta hirviön. Klemettilä tulkitsee lähteitä De Rais`lle myönteisemmin, ja pohtii myös paronin tekojen psykologisia syitä ja taustatekijöitä. Teos on kirjoitettu jouhevasti ja populaariin sävyyn. Asioiden toistoa olisi tosin voinut hieman karsia.

Siniparran legenda ja De Rais`n tarina ovat kiehtoneet jälkipolvia ja inspiroineet kirjailijoita ja taiteilijoita. Michel Tourniérin romaanissa Gilles & Jeanne De Rais on traaginen ritari, jonka moraalirappion ja tuhon syynä on rakastetun Jeanne D`Arcin kuolema roviolla. Kenties myös markiisi De Saden Sodoman 120 päivän tai Guillaume Apollinairen Hirveän Hospodarin taustalta voi lukea vaikutteita De Rais`n tarinasta. Molempien romaanien sadistisen hienostuneet seksuaalimurhaajat kuuluvat yhteiskunnan eliittiin. Nykykirjallisuudessa Bret Easton Ellisin American Psyko tuntuu kulkevan samoilla linjoilla.

Helmenä sikolätissä

Gilles De Rais`n syntyessä vuonna 1404 Ranskassa mellastelivat Ilmestyskirjan ratsastajat: sota, nälkä, taudit ja kuolema. De Rais pääsi kuitenkin suoraan kätkyistä porskuttamaan, hänen sukunsa kuului Ranskan merkittäviin maanomistajiin. Kasvatuksen ja monipuolisen koulutuksen avulla De Rais`ta alkoi kehittyä kaikkien aikojen unelmavävy.

Sukulaisuussuhteet auttoivat De Rais`ta armeijan valtaportaissa. Intomielisenä taistelijana hän kiipi ylöspäin 100-vuotisessa sodassa ja vuonna 1429 hänet nimitettiin marsalkaksi. On spekuloitu, vaikuttivatko sotakokemukset De Rais`iin erityisen raa`istavasti.

De Rais ei aikuisista naisista perustanut, mutta tavan vuoksi hän ryhtyi avioon ja ja perillisen saadakseen vaimonsa sänkyynkin. Kymmenen vuoden ponnistelun jäljiltä syntynyt tytär oli paronille pettymys.

Rikkaan huvitukset

Vuonna 1432 isoisä De Craonin perintö teki De Rais`ta Ranskan rikkaimman miehen, joka piti itseään kuninkaan veroisena. Samalla marsalkka aloitti harrastuksensa nuorten poikien ja joskus tyttöjenkin kanssa. De Rais tuhlasi sumeilematta palveluskuntaan, ökypitoihin ja kirkollisiin messuihin ja rahoitti avokätisesti suureellisia mysteerinäytelmiä. Perustipa hän myös ”Pyhien viattomien säätiön”, joka oli omistettu Kristuksen puolesta kuolleille lapsille. Rahaa saadakseen De Rais myi maaomaisuuttaan. Kuninkaan epäsuosio seurasi pian.

De Rais alkoi metsästää ”viisasten kiveä”. Hän rakennutti alkemian laboratorion, mutta kun kultaa ei kehkeytynyt, palkkasi hän manaajia sopimaan saatanan kanssa, jota hän sekä ihaili, että pelkäsi. Lopulta De Rais uhrasi saatanalle lapsen sydämen, käden ja silmät.

Marsalkan esteettinen vaisto valikoi lähiseuduilta ”enkelimäisiä kasvoja”, joiden omistajat kärrättiin yöllisiin orgioihin. Palvelijoiden avustaessa juopunut De Rais kidutti lapsiuhrejaan ja sinkosi aateliset siittiönsä näiden päälle. Joskus lapsen kurkku viillettiin auki, ja De Rais laukesi kuolinkamppailua katsellen. Jos kasvot eivät miellyttäneet, uhrin pää hakattiin irti. Paroni myös ”iloitsi” veren ja sisäelimien näkemisestä. Hän asetti päitä riviin takan reunustalle ja pyysi palvelijoitaan valitsemaan kauneimman, jonka huulia hän sitten hekumoiden suuteli. Uhrit olivat aina köyhistä perheistä, oman säätynsä lapsia De Rais ei murhannut. Toisinaan marsalkka raiskasi uhrinsa ennen lahtia. Palvelijat polttivat ruumiit linnan takassa. Päiväsaikaan De Rais vietti tunteja katumusharjoituksissa, messuja kuunnellen ja suunnitellen pyhiinvaellusta Jerusalemiin.

Miksi murhaajat kiinnostavat?

Nykytermein De Rais oli sarjamurhaaja, joista monet ovat maatuneet legendojen ainesosiksi. De Rais`ta suuresti muistuttava hahmo oli unkarilainen kreivitär Erszébet Báthory(1560- 1614)). Hän harjoitti Čachticen linnassa mustaa magiaa, kidutti ja murhasi nuoria tyttöjä. Kreivitär joi verta ja kylpi hurmeessa säilyäkseen nuorena ja kauniina. Kreivitärtä ja neljää muuta syytettiin 20-2000 tytön tappamisesta. Mahdollisesti Bram Stoker on saanut vaikutteita romaaniinsa Dracula kreivitär Báthoryn tarinasta.

Myös Lontoossa syksyllä 1888 prostituoituja murhannutta Viiltäjä-Jackia on hyödynnetty monissa kulttuurituoteissa. Charles Mansonista, joka joudutti lahtaamalla maailmanloppua 1970-luvun USA:ssa, on sukeutunut pop-ikoni. Sarjamurhaajien ”älykkyyttä” ja ”intohimoisuutta” on usein verrattu taiteilijan nerouteen. Kymmenet kirjat ja elokuvat ovat ammentaneet sarjamurhista. Varsinkin USA:ssa sarjamurhaajat ovat keränneet ympärilleen suoranaisen kultin, ahkerimpia murhaajia listataan internetissä ja heille annetaan hassuja lempinimiä.

Mitä kiehtovaa sarjamurhaajissa sitten on? Ehkä heihin on helppo yhdistää klassisen pahan piirteitä, epäjärjestystä, normien rikkomista ja hybristä, joka voidaan romantisoimalla ulkoistaa inhimillisen järjestyksen ja moraalin tuolle puolen. Vallitsevat normit ja ryhti tavallaan vahvistuvat, kun paha ei ole keskuudessamme. Legendojen ainekseksi eivät ole kelvanneet arkiset ja tylsät sarjamurhaajat, kuten filosofi Hannah Arendin tutkima natsimurhaaja Adolf Eichmann. Byrokraatti Eichmann ei rikkonut normia, hän noudatti käskyjä. Eichmannin toiminta on Arendin termein ”banaalia pahuutta”, jonka harjoittajien joukkoon voi laskea hyvin myös politiikot vallan kabineteissa painelemassa hyökkäyssodan nappeja.

Klemettilän teoksessa De Rais`ta halutaan antaa monisärmäinen kuva, häntä käsitellään ihmisenä, ja tässä mielessä eristämistä ulos järjestyksestä ja moraalista ei tapahdu. Gilles De Rais jatkoi harrastuksiaan kahdeksan vuotta ja surmasi satoja lapsia. Oikeuden edessä paroni oli ensin pilkallinen syyttäen tuomareitaan, sitten katuva ja kyynelehtivä, esitellen kuritonta kasvatustaan, rajojen puutetta ja ahneuttaan. Vielä roviolla De Rais puhui pitkällisesti Jumalan voimasta ja siunasi rikostovereidensa sielut matkalle taivaaseen.