Seuraajat

Hannu Häkli (s. 1972) on kulkenut pitkän tien esikoisrunoilijaksi. Hän on saanut kannuksensa mm. Oriveden Opistosta sekä Viita-akatemian kolmevuotisesta kirjoittajakoulutuksesta ja menestynyt mm. Pirkanmaan kirjoituskilpailuissa. Hänen ensimmäinen kokoelmansa Seuraajat sisältää keskuslyyrisiä, verkalleen eteneviä ja enimmäkseen lyhyitä runoja. Säkeissä tekijä vie kokijaa erilaisten maisemien, tunteiden ja tunnelmien halki. Perille ei kuitenkaan päästä, sillä etsiminen ja itsensä seuraaminen on loputon matka.

Seuraajia mainostetaan tekijänsä työläistaustalla. En kuitenkaan näe runoissa juurikaan työläisromantiikkaa. Välillä kuvastossa vilahtelee nostokurkia, rakennustyömaita ja betonia, mutta muuten tekijä liikkuu herkemmissä maisemissa, takapihoilla, luonnossa ja lähellä unta. Kirjan reaalimaailma on pääosin ikävä paikka: ”Lokakuu, lekakuu / valvotut vuorokaudet humisevat / päässä vinkuvat kuolahampaiset koirat.” Tunnelma on syksyinen, loppuvuotinen, kuolemaa enteilevä. Täydelliseen epätoivoon ei kuitenkaan vaivuta. Välillä pilkahtaa valo, toive jostain ihmeellisestä: ”Tuulessa väreilee / ennennäkemätön horisontti.” Tämän kaksijakoisuuden ymmärtäminen ja sisäistäminen on tärkeää runojen ymmärtämisen kannalta.

Häkli kirjoittaa tuokiokuvia elämästä. Siihen liittyy erilaisia matkoja, kipuja ja iloja, säätiloja, kirjoittamista ja kirjoittamatta jättämistä. Seuraajat etenee yhtenä kokonaisuutena ilman osioita. Pientä vaihtelua tuovat saman otsikon alle jaetut, tiettyä teemaa tavoittelevat runot.

Kokoelman epätasaisuus on sen ongelma. Runojen kuvailemat kokemukset eivät ole tarpeeksi kiinnostavia tai tarpeeksi kiinnostavasti kirjoitettuja, että niitä jaksaisi nykyisen vajaan 80:n sivun verran. Kokoelma olisikin hyötynyt karsimisesta, sillä nyt hyvät runot tuppaavat hukkumaan keskinkertaisempien sekaan.

Parhaimmillaan Häkli on lyhyissä runoissa. Niissä hän pääsee lähimmäksi tavoittelemaansa tunnelmaa: ”Katson liikkuvan ikkunan läpi / veden ja tuulen palapeliä. / Nukahdan kirjan sylissäni / näen taivaan hehkuvat lampaat.” Mitä pidemmäksi runot käyvät, sitä huonommin ne toimivat. Pitkissä runoissa kirjailija joutuu kauemmaksi siitä kauneuden ja rumuuden synteesistä, joka tekee Seuraajat paikoin vaikuttavaksi teokseksi.

Runojen vahvimpia teemoja on uni. Päivien oravanpyörässä juoksemisen sijaan runojen puhuja pakenee unimaailmaan. Hän nukkuu ja unelmoi. Tuolloin – ja heti sen jälkeen – vapautuminen on täydellisimmillään: ”Herätä aamulla vaikuttuneena / värikylläisistä unista, mahdollisuudesta matkustaa / vääntelehtivien aikojen / ja paikkojen läpi / käydä hämäriä keskusteluja / niin elävien kuin kuolleiden kanssa.” Pakeneminen vapauttaa mutta voi myös kääntyä itseään vastaan: ”Syvällä tablettiunessa / kaikki yhtä / pohjatonta vajoamista.” Tekijä painottaa, että olennaista on sittenkin unelmointi, ei unohtaminen. Kauniita unia seuraa vääjäämättä karu todellisuus.

Häklin kokoelman on julkaissut sikarien kokoluokan mukaan nimetty Robustos-kustantamo. Tampereen lähistöllä toimiva kustannustalo keskittyy julkaisemaan pieniä, muuten vähälle huomiolle jääviä käsikirjoituksia. Robustokselta on ilmestynyt tähän mennessä niin runoja kuin proosaakin, mutta Häklin teos on heidän tuotantonsa kärkipäätä. Seuraajat on selkeää, paikoin osuvaa runoutta, joka ei vielä kuitenkaan räjäytä pankkia. Se asettaa odotuksia tulevaan.