A Human Been

Hannu Helin jatkaa pitkää runotuotantosarjaansa uudella runoelmallaan A Human Been. Sarja alkoi kokoelmasta Tohu vabohu (1999), edellisin Tristia ilmestyi vain kaksi vuotta sitten. Helin on kirjoittanut 11 runoteosta.

Hän debytoi kirjallaan Tärisen maailman kyljessä (1978). Helin on jääräpäisesti pystynyt säilyttämään oman äänensä vuosikymmenien vaihtuessa toisiksi. Onko Helin vaikeasti lähestyttävä runoilija, hänen kielensä liian verbaalista, keikaroivaa vai kujerteleeko hän kielellä, uhmaa kieltä itseään?

Suomalais-ugrilaisuus yhdistyy slaavilaiseen mentaalimaailmaan, alitajunnan tiheät kerrokset johdattavat meidät aivokuoren sisään ja kirjallisuuden tyhjille sivuille. Helin jatkaa uusimmassa runoelmassaan surun, masennuksen, melankolian, ahdistuksen, yksinäisyyden ja vaikenevan ihmisenä olon piiskaamista ajasta aikaan.

Ei tämäkään päivä ole ihmisolentoa muuttanut. Helin kysyy runoelmansa loppuun asti: kuka minä olen, entä sinä, ihminen! Runoilija tuo lukijan eteen arvojen kuilun ja sen, että runoilijan työ käy yhä työläämmäksi: ”en ole tästä maailmasta en / tahdo olla tulevasta asuinsijani / on runoudessa kotini kielessä / olen lintu joka tuulastaa / kala joka linnustaa outo aina”.

Helin hallitsee hyberbolan käytön. Liioittelun kautta hän ottaa lukijan pihteihinsä: ”laskeudut serpentiinitietä korkkiruuvia pitkin pullon pohjalle sakaksi veneesi on maalle kiskottu vettä täysi järvi talvet taivaalla kumollaan”.

A Human Been on monisäikeinen runoelma, välillä liiankin uuvuttava pitkine ja tasaisine säkeineen. Helinillä on kuitenkin draamantaju hallussaan, ja näin staattiset kuvat vaihtuvat dynaamisiksi kuviksi, kieli lähtee liikkeelle.

Missä ovat puu,
paperi ja runous?

Helin haluaa olla runoilija, joka yhä jaksaa uskoa kirjaintensa maailmaan, lauseensa todellisuuteen. Laajat ja suppeat kuvat vuorottelevat hänen kielessään tasaisen hengityksen ja puheen rytmiin, joka äkkiä kiihtyy kiihtymistään, kunnes taas pysähtyy. Liike on runoilijan ja hänen luovuutensa yhdistävä voima, jatkuvuus: ”vedellä on jano jatkuvasti / ja tulta paleltaa aina / mitä tuuli edellä / mitä puut / sitä ruoho perässä”.

A Human Been, ihmisolento, itselleen lajina vieras, ympäristölleen uhka? Tätä Helin syväluotaa, eikä hän päästä itseäänkään helpolla. Hänen lauseissaan yhdistyvät ajatuksen, tunteiden ja aistien kaikki elementit. Hänen runoutensa on Poundia lainatakseni ”merkityksillä ladattua puhetta”.

Kyynisen omantunnon, ihmisen, takana on sittenkin aistiva, tunteva ja sanoilla leikittelevä ilveilijä, runoilija vailla naamiota: ”paperilla lyijylasso / juon kupista kuun / maljasta maan / tapan omantuntoni / itse teosta / kylvän pilkkuja”.