Ctrl Alt Del

Luen Hannu Helinin runokokoelmaa Ctrl Alt Del, sen alkurunoa: ”kirjattaa / kirjatan / puista pois kukat / omenat mätäneen / uusi sulka hatustani / tölttiä ja passia / silmiä nurin / ja oikein / virkkaan / virkkeitä / veraton / neperin luku auki / ja arvuti / niente squole / niente maestre / i ain´t takin´ shit / off of no one just / a jagged pill ´n the door / stops creakin´”.

Istun ohuella kallionkielekkeellä, niin ohuella, että ihmettelen, kuinka se kantaa. Aleksis Kiven näköinen mies kulkee ohi, ja minä jatkan Helinin kirjan ensimmäistä lukua: ”tuonen tuvilla / tuvat niin mukavat / ei tehny mieli / takasin tulla / niin se on / todellisuudesta saa astman”. Aleksis Kiven näköinen mies on jo kaukana. Miksi hän olisikaan jäänyt tähän myytyyn maakolkkaan, Euroopan tulevaan ydinvoiman jakelukeskukseen, tulevaan ydinjätehautaan? Elävä runoilija hakee ihmistä. Täältä hän tapaa sanoja tuulen pyöriteltäväksi. Kansa on oppinut jo lukemaan ja kirjoittamaan.

Aleksis Kiven päivänä istun kallionkielekkeellä edessäni Hannu Helinin ohentuvat rivit kuin leijan perät. Runojen maailmankieliin kietoutuneet säikeet heittävät minut ulkoavaruuteen ”uh zakryto / if wishes / lähden / wu-menista / ilmaisiin / toisilmaisiin / salut cendres / du pauvre” enkä minä osaa siellä kulkea, koska kieleni nousee kuluneista nivelistä, toimintaa kaipaavista lihaksista, käsistä, jotka haluavat lohduttaa pelkäävää. Minun kieleni on kansan yhteisestä toiminnasta nousevaa, eletyn helposti ymmärrettäväksi hiomaa. Tiedän kyllä, että runoilijan tehtävä on kulkea sinne, minne muut eivät uskalla, mutta niin on kaikenkaltaisten soturienkin tehtävä. Taiteilija on sekin, joka lukee soturin ja runoilijan, kun he kirjeitään tuonpuoleisesta lähettävät, joka osaa kuulla heidän tarinoitaan, kun he palaavat.

Hannu Helin on tunnustusta saanut, laajalti tunnettu runoilija, joka nauttii tällä hetkellä taiteilijaeläkettä ja julkaisee kirjojaan oman kustantamonsa Pulvis & Umbra kautta. Helinin 15. teos on huolella ja muutenkin hyvin toimitettu ja painoteknisesti korkeatasoinen. Ylermi Lahden suunnitteleman tyylikkään kannen värit hivelevät silmää. Violetilla pohjalla toispuoleisen olennot kurottelevat perhosta.

Kokemus ja kieli

Jos aikoo kuvata todellisuutta, on kaikkien kielten oltava olemassa kuin Helsingin rautatieasemalla, yhtaikaa, Hannu Helin sanoo Suonna Konoselle (Karjalainen 2. 10. 2004). Konosen kirjoitus alkaa Hannu Helinin Brodsky-lainauksella: ”Kieli ei eläisi ilman runoilijaa.” Tähän ajatukseen en taitu.

Helinin runoissa mielikuvat kiertyvät maailmankielestä toiseen ohuissa mutta merkityksellisissä säikeissä. Vuonna 1978 Helin tärisi vielä Weilin & Göösin turvassa (uhan alla?) pidemmillä säkeillä: ”Näyttelen elävää, vaikka olen kuollut. / En ole ihminen, en ainakaan aito. / Hyvin taitava väärennös.” (kokoelmasta Tärisen maailman kyljessä, Weilin & Göös, 1978, runo ”Näyttelen elävää”)

Entä nyt? Onko Helin elävämpi runoillessaan Ctrl Alt Del -kokelmassa: ”ansioituneiden / kryptassa / olent / onvat / olemmette / definitely maybe / en la puta vida / la vida es un carnival / kaiken lihan / tie teillä (tiety) / mättö / millä / miserere / misericordia / mecum…” (”lit lit”, ss 16-17).

Minun kielten taitoni ei kaikkeen lukijalta vaadittavaan tässä riitä, ei liioin kulttuurientuntemukseni. Välillä teksti kulkee väsyneitten aivojeni läpi kuin ääninauhaa kelaisin ees taas. Tulen ulos Helinin kiehtovista sfääreistä ja menen välillä kuuntelemaan Samuli Parosesta, joka oli sitä mieltä, että Suomessa elättää hyvin ahkera kansa hyvin laiskaa kansaa. ”Maailma on sana” Samuli Paronen väitti 1974 ja saneli: ”Suomen mies on sankariluonne. Hän ei valita, ei tunteile, puhuu kolme sanaa amerikkaa, hänellä on veritulppa, hän menee kesälomalla Leningradiin, juo siellä vodkaa ja rähjää, tulee kaljuna kotiin ja saa iloa siitä kun naapuri on sillä välin tappanut itsensä, saa toisen veritulpan, kuolee. Kersat tulevat Ruotsista peijaisiin ja keräävät kolehdin, ostavat haudalle marmorilevyn, eivätkä muista paikkaa sen jälkeen.”

Tällä Helinillä sen sijaan ”urut pauhaa bachia / piano mietiskelee merta / ädhän / natsakar änim / vuoren huipulta / ilmamaita / kanalisatsioonitorustikiin / lyhyt hetki kevätyötä / niin hiljaista että / kuulee lehden kasvavan / nupun aikeen aamulla aueta (”iternity”, s. 25)

Minulla loppuvat taidot, Helin, kun kerrot ”näkemisesi / valo kirassi / vanari ja serpa / kolpitsa silla potuska / ja sweet fa”. Ilahdun, kun tajuan pari riviä: ”älä astu kynnykselle sillä näet nimittäin…” ja vielä iloisemmaksi tulen, kun taas ymmärrän: ”olet synapsisi / kaikki tieto kokemukset / informaatio / yksi piste / teotwawki / turha tyhjä / ontto olo” (”internity”, s. 29).

Sähköpostitse runoilija itse selittää: ”Noi ovat kaikki vanhaa kieltä: kirassi < paloöljy; vanari < lyhty; serpa < keitto; kolpitsa < uunin sivussa oleva penkki; potuska < patja, tyyny; sweet fa tarkoittaa suloista tyhjyyttä.” Minä luen vastauksen, tunnen lämmön ja sukellan lapsuuteni tupaan. Seuraavan jotakuinkin ymmärrän, mutta luen avuliaan runoilijan selityksen: "Teotwawki on ns. akronyymi, lyhennys, eli ensimmäiset kirjaimet The End Of The World As We Know It eli suurin piirtein käännettynä 'maailmanloppu sellaisena kuin me sen tiedämme"; kvanttifyysikot sanovat, että kun kaikki informaatio on yhdessä pisteessä, se on maailmanloppu. Olen täyttä korvaa ja kuulevaa mieltä, eikä se ole minulle vaikeaa, koska tiedän, että kaikenkieliset sanat ovat kautta ihmisen aikojen olleet olemassa. Antiikin aikana vasta kielten sekamelskaa kauppapaikoilla kuultiinkin. Kieli paljastaa kirjoittajan toimintakentän, kokemukset, tunnot, aistimukset ja tiedot. Käyn kuuntelemassa välillä Jukka Sarjalaa, joka kertoo, kuinka renessanssin humanistit tavoittelivat universaalia ihmistä ”uomo universale”. Italian renessanssiajan diplomaatti Baldesar Castiglione kuvasi vuonna 1528 ilmestyneessä teoksessaan Hovimies sivistynyttä ihmistä, joka pystyi liikkumaan yhtä tottuneesti ylhäisön salongeissa, kaksintaistelussa ja sotakentillä.

Minä liikun ammatista toiseen, tiedosta toiseen, mieleni on kiirehtiväinen ja valpas, liukuu menneisyyteen ja kurkottaa tulevaisuuteen. Minua ahdistaa, kun merkeistä näen, että pian Suomi on Euroopan autiomaa ja jälkeläiseni ydinläpivalaistuja. Olen vihainen, jos ei osattu ajoissa kysyä asioistamme päättäviltä oikeita kysymyksiä elämästä, jossa Helinin mukaan ”kysynnän ja pelon / tikapuut nousi / lännestä laskee / allensa kylvää / miinoja ja korjaa / proteeseja frankly i / couldn´t care less”. Luen Helinin runoja, kunnes rytmi ei enää toimi, melodia menee rikki, hengitys nikottelee. Jos jättäisin kaikki ja hyppäisin näiden ohuiden sanojen syövereihin? Minähän en hyppää minnekään! Tunnustelen ja muokkaan koko synnyttävällä olemuksellani tätä maailmaa. Itse olen ensimmäinen ympäristöni.

Tiukaksi kimpuksi sävelletyt säikeet

Tuskassa runoilijaa tuntuu lohduttavan ja ilahduttavan vain kieli. Muinoin lausutut sanat nousevat riveiltä kuin jäähtyneen laavan kuoreen avautuvasta halkeamasta. Ne on pantu polvilleen, palvelemaan kevennyksinä runoilijan elämän merkitystä: ” kyllästyny / tähän tököttiin / pettyny / tropopaussiin / aamuun / miljardi vuotta / i don´t love me anymore / never ever uh / just despised / ´n hated / pelänny mitä / senkin jo / mänin jamakkua / hakemua / toin / holotniekan ” (”internity”, s. 34)

En voi olla ihailematta tätä uusien asiayhteyksien ja merkitysten musiikkia, joka saa minut lopulta nauramaan ja huikaistumaan niin kuin olen nähnyt ihmisten tekevän tivolin vuoristoradalla: ”maa marto jos et maras / taivas niin tiheä / ettei tähdet loista / tuulet tuule koska / taivas on poissa / it più la gonna / è mobile / ctrl alt / del ja enter / hiljaisimmat sanat / saavat aikaan / myrskyn / kyyhkysten jaloin / tulevat ajatukset / johtavat / maailmaa… / oma pää / ometassa…” (”lit lit”, s. 11)

Uskon, että lainaukset tuottavat katkelmallisuudessaan tekijälle ja lukijoille tuskaa. Mutta mitä tehdä; Helinin runot ovat yhtä pötkyä alusta loppuun. Edellinenkin lainaus on runosta, joka on 12 sivua eri kielillä kirjoitettua tiiviistä kuvien köyttä. Runoilija vain sanoo, että lukijan pitääkin hengästyä ja pitää hauskaa. Tämä on lyhyin kirja, jossa olen ehtinyt pitää sekä hauskaa että hengästyä, ihmetellä ja moneen kertaan nollata itseni. Tämän runoilijan seurassa ei tarvitse tuntea olevansa nolo, vaikka ei ole välineitä ymmärtää kaikkea. Hän on valmis jakamaan tietojaan.

Pako avaruuteen

Niinä aikoina, kun Helin kirjoitti edellisiä kirjojaan, eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, asiantuntijaedustajamme parlamentissa, Martti Tiuri, lohdutti meitä iloisena: ei ole hätää mitään, mehän pääsemme avaruuteen, kun Maa saastuu. Onko Maasta lähtö nousua vai laskua? Näitä miettiessäni Helin runoilee: ”sakea suru / pettymys paukkuu / nurkissa joku / itkee hiljaa / jonkun toisen kodissa / yltä päältä foliossa / jätesäkkikohdussa / fosforitähtiä / kaarnalintu moottoritiellä / tuuli katosi valo tuli / kallioleikkaus hymyili / elämä jatkui”(”lit lit”, s. 15) Kyllä hän on läsnä maailmanlasten elämässä.

Elämä jatkuu puun siemenessä, Helin runoilee jossain aiemmassa tekstissään. Jatkumiseen tarvitaan emopuuta, äitiä. Äidillä oli keho, joka uskalsi elää, tuottaa elämää. Äiti ymmärsi, että ihminen on oma ympäristönsä sen aikaa, kun hän elää.

Henkeä haukkoen pysähdyn muiden lukijoiden lailla Helinin kirjan viimeiselle sivulle, jossa on runo ”Äidille”: ”Älä ota mukaasi / älä minua vielä vie / sinä kannoit minut maailmaan / minä sinut hautaan / musta aurinko nousee lännestä / tähtien joukossa / on yksi uusi tähti…”.

En jaksa näitä! sanoo runoilija ”Äidille”-runonsa muodosta. Minulle, lukijalle, runo ”Äidille” on sitä osaa runoilijan olemuksesta, jonka hän itse kieltää. Ylivoimaisen kipeän kauniinako? Liian paljaanako? Kestämättömänäkö se osa on peitettävä nopeisiin kielipeleihin? Runoilijan ajatuksista piittaamatta aion liittää viimeisen runon koko kokoelman tunnusrunoksi.

Runoilijan oman äänen nostan tähän viimeisen pitkän runon lopusta: ”inte ens innocens / anyway anywhere / how must go on / kovakuoriainen / seisoo / päällään / ja pyydystää / sumua / terälehtiä / taivaisen / kellon / silmiä nurin / väärin oikein / ja…/ gth / g2g / foad” (”outro”, s. 54) On palattu alkuun. Ympyrä on täysi. Aurinko, taivainen kello, pitää yllä elämää, jossa ihmiset virkkavat sanoja väärin ja oikein, oikein ja väärin.