Yhteyksiä. Valikoima runoja

Zsuzsa Rakovszky (s. 1950) on Unkarin tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Hän on työskennellyt kirjasto- ja kustannusalalla. Hänen suppea mutta sisäistynyt runotuotantonsa on vastoin maansa kirjallisuuden laajaa perinnettä yksilökeskeistä. Lyyristen teosten lisäksi Rakovszky on julkaissut kaksi romaania. Hänet tunnetaan myös anglo-amerikkalaisen kirjallisuuden unkarintajana.

Hannu Launonen on koonnut ja suomentanut Rakovszkyn tuotannosta valikoiman Yhteyksiä. Se on ensimmäinen unkarilaiselta naisrunoilijalta suomeksi käännetty teos. Launonen on jakanut sen neljään osastoon, joista viimeinen sisältää katkelmia romaanista A hullócsillag éve (Tähdenlennon vuosi).

Runot lähtevät usein arjen esineistä: maiseman, ullakoiden ja kirpputorien tavaramerestä, jonka kohinaan lukija miltei hukkuu. Siellä on perhosrintaneula, kissanmuotoinen maljakko, pesukone ja syyläkaktus, siellä risteilee ”vinttikoirien hahmoja, laseja, muistoja Karlsbadista ,/ olemukseltaan outoja, kuin uppoavasta / laivasta sattumoisin pelastettu käkikello, astiasto / kymmenelle hengelle, autiolla / saarella, palmujen ja vuohien keskellä”.

Ja sitten: peilit heijastavat tyhjyyttä, hopealusikoilta puuttuu keitto, kaikki käy keinuvaksi: ”- – seinät sykkivät / ja hoippuvat”, katu alkaa velloa jalkojen alla. Havaintojen kirjaaminen, runsauden äärimmäisen tarkka kuvaaminen saa yksityiskohdat hajoamaan ja kokonaisuuden häilymään. Lopulta tarkkaa onkin vain epätarkkuus, totta huojuvuus. Samaa surrealistista vaikutelmaa luo vastakohdissa keinuminen: ”Minä olen onnellinen / enkä ole”, ”- – myös minä olen poissa / kaikkialla, en-missään, tavoittamattomissa.”

Rakovszky tutkii ja kritikoi ajattelua, jota kontrastit kuljettavat ja pirstovat: valko-mustaa totunnaislogiikkaa. Hänen poetiikassaan vastakohdat tulevat kielellisestikin niin liki, että ne liukuvat toisiinsa. Säkeiden raja viittaa usein sekä eteen- että taapäin ja pirstoo jopa yhdyssanoja (”tuo silmä- /puolinalle”). Tämä säkeenylityspelikin ilmentää omalla tavallaan rajan ja kahtiajakojen teemaa.

Elämänhämärää

Esine pirstoutuu, sirpaleista on mahdoton koota uutta. Pieni syöpäläinen liiskaantuu, ei herää enää eloon. Tuhon, kuoleman raja on lopullinen, ja siitä runot puhuvat, kun käsittelevät aikaa. Kaiken säilyminen on illuusio, osa sitä tottumusten hämärää, jota elämme. Se on kuvattavissa varjonäytelmäksi, eikä se ikinä liekehdi, kuten todellisuus. Varjonäytelmä vieraannuttaa, irrottaa esineitä taustoistaan, vie niitä museoihin ihmeteltäviksi etäältä. Niinpä ”äkkiä ne haihtuvat tyhjyyteen, kaikki tyynni, rapautuvat, sulavat, / katoavat”. ”Muistin penseässä medessä” ne saattavat kuitenkin säilyä vähän aikaa: niin kauan kuin muistajat elävät.

Hämärään näennäisyyksien maailmaan kuuluu ihmissuhteiden pintapeli, ideologiain viihdeluonne. Runossa ”Kaupunki, illalla” ”ihmiset pukeutuvat, riisuutuvat, / lepäävät, syövät paprikaperunoita, / kohttavat peilin edessä / kasvojen velttoa ihoa, tekevät tulta” ja kaikella tällä huijaavat itseään. Kunnes kaikki on lopussa ja vain ”tien valkea nauha / ruohikossa”. Se, mitä pidämme järkevänä ja kestävänä, näkyy mielettömyytenä, kun Rakovszky antaa meille peilin.

Runojen kysymykset kuulostavat usein naiiveilta, mutta poraavat syvään. Vastauksia ei anneta, ainakaan suoraan. Kun runon minä siivoaa, löytyy nappi, jonka hän luuli jo kadonneeksi, se välkähtelee ”irronneena vanhasta puvusta, ja niin se huuma / elää edelleen – mutta missä?”Ja missä on puhuja itse? Miksi hän on siinä missä on, ja miksi on, ylipäätään?

Irronneiden uusi yhteys

Irronneiden, taustastaan tempaistujen ja loputtomiin hämmentyneiden kesken voi kuitenkin syntyä yhteyksiä, jos tapojen ja näennäiskontaktien petos tunnustetaan. Syvämerkityksissään Rakoszkyn runot vakuuttavat, että juuri me vieraantuneet voimme löytää leikkivän vapauden, jossa kadonneet löytyvät, ja löytävät. Kahtia hajaantuneessa onkin monta, ja, vaikka ruumis tuhoutuu, sielu pystyy vapaasti vaeltamaan ja voi olla mikä tahansa henkilö missä tahansa kertomuksessa. Tämä on lapsen kokemusta, ja totta; ei minkään uskonnon lupausta.

Historiakin yhdistää irti revittyjä. Runossa ”Läpikuultavia esineitä”, joka kuvaa Greenwichin kirpputoria, vihjataan Surrealismin manifestiin (André Breton, Taide 1996), jossa sateenvarjo ja ompelukone kohtaavat yllättävästi leikkauspöydällä. Runo alkaa: ”Ompelukonetta siellä ei ole. Vapaat / assosiaatiot kytkevät toisiinsa sateenvarjot, / hiihtokengät ja golfmailat – -.” Ja se päättyy näin: ”Kun kaikki ovat täällä hajallaan, // irti omasta taustastaan, irti yhteyksistä, / ne silti lopulta liittyvät yhteen / historian leikkauspöydällä. Kylmät silmämme punnitsevat / riippurinnat, rypyt ja poimut / armottomasti, vailla hellyyden häivää.”

Arjen ja tavarain kauneudesta on vain askel tavarakaaokseen, ja surrealismin kalpeaan valoon. Kun hengästyttävä havaintoluettelo alkaa huojunnan hetkellä muistuttaa autiorantaa, sinne ilmestyy äkkiä ihminen: huuliaan punaava kuollut nainen tai lihava lomailija, joka voitelee itseään hylättyjen keinujen ja kojujen keskellä. Puhuja havaitsee hänet kaukaa, ja kauas hän katoaa, kuin kuuluisi häipyvään esinemaailmaan sen luonnollisena osana. Tätä elokuvallista efektiä Rakoszky suosii monissa alkuun vain kuvauksilta näyttävissä runoissaan.

Yhteyksiä puhuu niukoin mutta ilmaisevin symbolein. Varjo toistuu – valon rinnalla usein -, kuu paistaa, aurinko pirstoutuu täpliksi, peilit ja keinut ilmentävät sitä kokemista, joka saa vastakohdat häilymään toisissaan. Runojen pintaan muodostuu runsauden ja elliptisyyden kaksoisvaikutelma. Säkeenylitykset, jotka katkovat sanojakin, lisäävät fragmentaarisuuden tuntua, samoin kuin se, että virkkeiden loppupisteet jätetään isojen kirjainten edeltä pois.

Yllättäviä kohtaamisia on, paitsi kuvatussa tavaramaailmassa, yhdyssanoissa: ”tuuliruumis”, valkoharja-kuu-jää, kaasupimeys, varjolantiot, lasirypyt”. Metaforat naittavat milloin melonin lihaa vihreään lasiin, milloin sielua tulehdukseen. Sellaista äkkijyrkkien yhdistelmien ryöpytystä kuin Ferenc Juhaszilla Rakovszkyn kielivirrassa ei sentään ole.

Valikoiman neljänteen osastoon otetut romaanikatkelmat avaavat lapsen, viisivuotiaan Piroskan, näkökulman, ja ne voi lukea myös kiivastempoisina proosarunoina. Romaanin kokonaisuus jää kiinnostamaan – ehkäpä Hannu Launonen vielä suomentaa senkin. Jälkisanoissaan hän ei kerro valikointinsa perusteita, ei liioin osastojaon, eikä ilmoita mukaan otettujen runojen lähtöteoksia. Sitä voi pitää puutteena.

Silti valikoima on erinomaisen kiinnostava ja tarjoaa näkymän unkarilaisen lyriikan harvemmin vastaan tulleeseen puoleen, siihen, jossa ei ole kollektiivista kansallistuntoa ja sankarinpalvontaa vaan pikemmin elämää keittiössä. Porkkanoita siivuttava puhuja näyttää kauniisti, miten ”valo hyväilee / kaikkia viipaleita, / pieniä pyöreitä ikkunoita, himmeitä aurinkoja, / säteitä valonherkillä levyillä”. Vaikka tästä tuleekin lopulta ”sekavaa kirjoitusta, kuollutta kieltä”, puhuja vihjaa pysyvyyteen – ellei muun niin ristiriidan.

Kääntäjä on vaikuttaja

Jälkisanoissaan Hannu Launonen, jolla on jo vuosikymmenten kokemus suomennostyöstä, ottaa Rakovszkyn merkitystä kootessaan kantaa myös kääntäjän tehtävään. Kääntäjä kykenee muokkaamaan ihmisen maailmankuvaa ja vaikuttamaan välillisesti aikamme konflikteihin. Tulkitkin panevat itseään likoon jopa fyysisesti liikkuessaan eri maanosien ja kielialueiden välissä. Näin he tulevat vaikuttaneeksi myös maailmanpolitiikkaan. Tässä mielessä ”viatonta käännöstä ei ole”, Launonen kärjistää siteeraten Maila-Katariina Tuomista (Aamulehti 9.2.2008). Runoilija taas ”kykenee löytämään muodot, jotka vastaavat todellisuuden ristiriitoja; juuri siksi hän kirjoittaa”. Siinä on hänen moraalinen vahvuutensa.