Ihmissyöjän päiväkirja

Hannu Luntialan Ihmissyöjän päiväkirja on kertomus liasta, lihasta ja loisista. Tarkemmin sanottuna Luntiala on kirjoittanut absurdin täiseikkailun. Julie ja Leka ovat vaatetäitä, jotka kulketuvat Kosovosta suomalaisen parlamentaarikon vaatteissa Helsinkiin.  Matka maasta toiseen on myös matkaa ihmisestä toiseen – lihasta lihaan, yhteiskuntaluokasta ja statuksesta toiseen.

Ihmissyöjän päiväkirja on Luntialan neljäs romaani. Hänen esikoisromaaninsa Viimeiset viestit rakentuu kuvitteellisten tekstiviestikeskustelujen varaan ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi tekstiviestiromaaniksi. Puolestaan kuvitteellisista muistokirjoituksista kertoo Luntialan toinen romaanin In Memoriam. Romaanien lisäksi Luntiala on kirjoittanut miehistä kertovan novellikokoelman Hommes.

Statuksen haju ja maku

Ihmissyöjän päiväkirjan tärkeimpiä merkityksen muodostajia on keho ja ruumiillisuus.  Romaanin ruumis on groteski  ruumis: se on läsnä eritteiden ja ruumiin toimintojen kautta, makuineen ja hajuineen.  Kirjallisuudessa groteskin ruumiin perinne kantaa kauas taaksepäin. Keskeistä groteskille on torjunnan ja vetovoiman, inhon ja naurun välinen ristiriita. Se on yhteydessä myös groteskin yhteiskuntakriittiseen potentiaaliin. Voimakas ristiriita rikkoo konventioita ja saa arvioimaan sekä uusintamaan olemassaolevia normeja.  Tämä potentiaali on olemassa myös Luntialan romaanissa.

Jokainen puraisu asettaa asiat uudenlaisiin mittasuhteisiin, joissa ihmiset palautuvat samalle viivalle toistensa kanssa.

Ihmissyöjän päiväkirjan ihmishenkilöt on kirjoitettu romaanin auki ennen kaikkea heidän yhteiskunnallisen statuksensa kautta: henkilöiden joukosta löytyy maahanmuuttajia, politikkoja, korruptoituneita vallankäyttäjiä, siivoojaa, juristia, taksikuskia ja alkoholistia. Yhteiskunnalliset hierarkiat ovat romaanissa myös purettavissa – lähes kirjaimellisesti. Purkautuminen perustuu ruumiillisuuteen, sillä täiden näkökulmasta jokainen henkilö on enemmän tai vähemmän samanlainen pala lihaa.  Jokainen puraisu asettaa asiat uudenlaisiin mittasuhteisiin – mittasuhteisiin, joissa statukset raukeavat ja ihmiset palautuvat samalle viivalle toistensa kanssa.

Hierarkioiden purkautuminen tapahtuisi vakuuttavammin, jos Ihmissyöjän päiväkirjan henkilögalleria olisi aidosti monipuolisempi – toisin sanoen jos näkökulmaa annettaisiin muillekin kuin miehille. Naisten osana on olla joko eksoottisia, nuoria rakastajia tai ikävystyttäviä pihtareita. Kärjistetty representaatio ei saa oikeutusta pelkän satiirin lajityypin vuoksi, ratkaisu väsyttää.

Muuten Luntialan romaanin humoristisuudessa on lämpöä. Ajoittain se kärsii liiallisesta selittämisestä. Silloin absurdista karnevalismista kumpuava nauru laimenee ja samalla laimenee myös yhteiskuntakritiikin terä. Romaanin karnevalistiset ainekset – jatkuva liike ja matkaaminen, kehollisuus ja hierarkioiden nurinkääntäminen – kaipaisivat rinnalleen myös kielen karnevalismia.

Lian kerrokset

Ihminen riisutaan romaanissa vaikutusmahdollisuuksistaan myös siinä mielessä, että luonnon hallitsemattomuuden ja kontrolloimattomuuden korostaminen muistuttaa ihmisen paikasta muiden lajien joukossa.  Täitieteestä koostuvat osuudet puhuvat maailmasta, jossa suurin vallitsija ei yrityksistään huolimatta koskaan onnistu olemaan ihminen. Tässä asetelmassa piilee myös romaanin ekokriittinen ydin ja ihmiskeskeisen maailmankuvan kyseenalaistus.

Loisimisen ja toiseen tunketumisen kuvasto kantaa useisiin kerroksiin.

Toisaalta romaanin eko- ja yhteiskuntakritiikki kumpuaa siitä, kuinka ihminen ja täi rinnastuvat toisiinsa. Vaikka rinnastaminen tapahtuu humoristisesti, saa se aikaan kaksoisvalotuksen: romaani korostaa ihmistä eläimessä ja eläintä ihmisessä. Samalla se aktivoi romaanille muutenkin keskeisiä toiseuden ja muukalaisuuden teemoja.  Lajien ja kansojen väliset rajat osoittautuvat kaikille romaanin henkilöille jossain määrin ongelmallisiksi ja ylitsepääsemättömiksi. Toisaalta  raja toiseuttamisen parodioinnin ja varsinaisen toiseuttamisen välillä on joskus problemaattinen, eikä Ihmissyöjän päiväkirjakaan ole tuosta problematiikasta täysin vapaa.

Loisten ja ihmisten rinnastusta kiinnostavampaa on se, millaisia merkityksiä lian ja saastan sekä erityisesti puhdistamisen metaforat romaanissa saavat. Näissä metaforissa romaani on poliittisimmillaan ja myös ajankohtaisimmillaan. Loisimisen ja toiseen tunketumisen kuvasto kantaa useisiin kerroksiin. Suorista ja epäsuorista viittauksista Raamattuun syntyy myös romaanin kiinnostavin aines – kuvasto, joka hengittää.

Ihmissyöjän päiväkirjaa on mahdollista lukea ylistyksenä pienelle, mitättömälle ja alhaiselle. Juuri siksi se on ylistyspuhe myös ihmiselle.