Petri Vallin toinen elämä

Yli puolet elämästään Väestörekisterikeskuksessa työskennellyt Hannu Luntiala (s. 1952) lähestyy kolmannessa romaanissaan identiteetin muutoksen kautta hurtteja aihepiirejä. Hetken mielijohteesta seksuaaliterapeutin manttelin päälleen pukeva romaanikertoja kokee yllätyksen toisensa jälkeen.

”En halunnut siirtää itselleni pelkästään Petri Vallin omaisuutta. Tahdoin enemmän. Halusin varastaa Petri Vallin elämän.”

Luntialan romaanin keskeisenä minäkertojana on postinkantaja nimeltä Sami, joka kesken kierroksensa löytää mieslääkärin kuolleena asunnostaan. Täysin kalju Petri Vall on kuukahtanut tietokoneensa päälle.

Hetken mielijohteesta Sami päättää tehdä elämänsä silmänkääntötempun: hän vaihtaa Vallin kanssa osia omaksuen tämän ammatti-identiteetin. Hän hylkää vaimonsa Lilan ja ryhtyy uuteen rooliinsa tarmokkaasti. Mutta miten valelääkäri pärjää asiakkaidensa kanssa?

Ristiriitojen verkko rakkaus

Romaanin toinen päähenkilö on ”potilas” Maria, joka joutuu tekemisiin uudenkin Petri Vallin kanssa. Rakkausteemat ovat Luntialan romaanihenkilöille tärkeitä. Rakkaus näyttäytyy romaanissa irvokkaana ristiriitojen verkkona, josta ei voi pyristellä irti, jos on kerran kiinni jäänyt. Maria puhuu rakkaudesta:

”Mihin aluksi rakastuu, sitä alkaa myöhemmin vihata. Ja vihan kohteeseen taas saattaa ajan mittaan kiintyä enemmän kuin mihinkään muuhun. Kysymyksetkin, joita lapsena vihasin, olisivat nyt pelastus. Ne esitettiin joka ilta, samaan aikaan samassa paikassa, sänkyni vierellä, ja aina yritin vastata niihin oikein. Mutta en onnistunut.”

Sami löytää Vallin kuolleena sähköpostin äärellä, jota tämä on juuri kirjoittanut Marialle. Naisesta kasvaa romaanissa valelääkärin vastapooli, joka tekee hänkin identiteetin silmänkääntötemppuja mutta säädyllisemmin menetelmin. Maria vaihtaa maata, kaupunkia, ammattia ja kaikkea muutakin, jotta tulisi omaksi itsekseen, siksi joksi aikoinaan syntyi. Identiteetin vaihdoksesta kuitenkin seuraa ikuinen hämäräsokeus.

Petri Vallin työssä kysytään ennen kaikkea empatiaa ja ihmissuhdetaitoja, joita kumpaakin löytyy sekä oikealta terapeutilta että valelääkäriltä. Oikea Petri Vall ei luvannut kenellekään parantumista eikä rahojen palautusta, vaikka hoito olisi epäonnistunut. Vähitellen Samista alkaa tuntua, että matalalla profiililla toiminut Vall vaikuttaa itsekin pseudonyymiltä. Kuka tämä olikaan miehiään? Kun hän googlaa Vallin nimellä, ei hakutuloksia löydy ollenkaan.

Mysteeriä ratkova Sami lukee tirkistelymielessä lukuisia dokumentteja Vallin seksuaaliterapeuttisista istunnoista. Dokumenttien kautta romaanikertojalle aukeavat sukupuolielämän karikoiden sijasta parisuhteen henkisen puolen ongelmat. Rohkeat tunnustukset vuorottelevat yllätyksettömien jorinoiden kanssa. Ironisesti Sami alkaa mietiskellä dokumenttien äärellä muun muassa elämän sattumanvaraisuutta:

”Kuinka pienestä onkaan kiinni, mihin kulkumme varrella törmäämme, mihin mahdollisuuksista tartumme, mihin suuntaan käännymme risteyksissä. Ja kuitenkin nämä, epäolennaiset arjen asiat, ohjaavat kohtalomme sinne, mistä löydämme itsemme vanhoina – onnellisina, onnettomina, tai useimmiten siltä väliltä. Jos meistä kukaan viime metreillä enää niin järjissään on, että pystyy analyysia vaelluksestaan tekemään.”

Muut romaanikertojat säestävät Samin ja Marian etsintöjä omilla äänillään. Yksi Luntialan kertojista on vihreitä arvoja kunnioittava Tuukka Grahn. Hänestä kasvaa runsaasti tekstialaa syövä vallankumoussankari, jonka loppu Linnunlaulun sillalla on serenadin arvoinen.

Lopulta Samin vaimo Lila arvaa miehensä tekemän identiteettitempun älykkäästi. Vaimo käynnistää kadonneen aviomiehen etsinnät ja löytää tämän lopulta – Portugalista!

Yksioikoinen rikosmysteeri

Luntialan lakoninen teksti ei ole kovin helppolukuista eikä viihteellistä. Siinä on niin paljon vieraannuttavia jaksoja ja kerronnallisia aukkoja, että seuraaminen käy työstä. Toisaalta romaani tuntuu saavan yksioikoisen lopun. Lukuisat eroottiset harharetket vaikuttavat tarkoitushakuisilta.

Suomen johtavalle väestökirjanpitäjälle irvokkaat mies-teemat ovat olleet aina tärkeitä. Tämä näkyy varsinkin esikoisnovellikokoelmassa Hommes (Tammi, 2006), jonka novellit kokoelman nimen mukaisesti kertovat erilaisista miehistä eri oloissa. Seksuaalisuus oli Luntialalle tärkeä aihepiiri myös esikoisteoksen novelleissa.

Luulen Luntialan lukeneen Kari Hotakaisen (s. 1958) tuotantoa jopa suurennuslasin kanssa; niin paljon hänen henkilöissään, kerrontatavassaan ja juonenkehittelyssään on samaa Hotakaisen vastaavien kanssa.

Luntialalle on tärkeää puuttua siihen yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon, joka lama-ajan jälkeisessä Suomessa rehottaa kuin metrin korkuinen rikkaruoho:

”Voittajiksi syntyneet erottuivat muista helposti. Jo aulan liukuovilla näki, kuinka he tiedostivat poikkeuksellisuutensa, energisyytensä, periksiantamattomuutensa ja vuosien mittaan rakentamansa maailmankuvan suomat rajattomat mahdollisuudet. He eivät antaneet minkään masentaa vaan tarttuivat elämänkulkuun vaikuttaviin osatekijöihin, muokkasivat ne haluamaansa suuntaan ja murskasivat tarpeettomiksi osoittautuvat: käänsivät kaiken edukseen. Heidän maailmassaan jokainen sai tehdä valintansa itse. Ja vastata valinnoistaan.”

Kirjallisuuden rajat testissä

Hannu Luntiala on kirjoittanut esikoisteoksensa Hommes jälkeen romaanit Viimeiset viestit (Tammi, 2007) ja In memoriam (Tammi, 2008). Hän on siinä mielessä erittäin merkittävä romaanikirjailija, että on halunnut tosissaan kokeilla kirjallisuudenlajin rajoja.

Viimeiset viestit rakentuu kokonaan kuvitelluista tekstiviesteistä, In memoriam puolestaan sepitetyistä muistokirjoituksista. Kahden edellisen teoksen lakoninen kerrontatapa on hieman periytynyt myös uutuusromaaniin, vaikka nyt kirjoitustilaa olisi ollut rutkasti enemmän tarjolla.

Petri Vallin toinen elämä on ironisen kerrontansa ja koomisten henkilöidensä vuoksi varsin hupaisaa luettavaa. Alituisesti vaihtuvat persoonalliset kertojanäänet osoittavat Luntialan kirjoittajantaitoa. Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja on jälleen kerran onnistunut yllättämään lukijansa ennalta arvaamattomalla proosalla.