Taivaanvartijat

Hannu Väisänen on aiemmissa romaaneissaan osoittautunut laajasti aisteihin vetoavaksi kirjailijaksi. Hän kuvasi ympäristön hajuja ja värimaailmaa harvinaisen eloisasti muun muassa Vanikan palat -lapsuuskuvauksessa (2004). Taivaanvartijoissa värit sieppaavat lähes pääosan.

Sävyjen kuvaukset ovat lähes hurmoshenkisiä:

”Nostan värituubeja valonheittimen kiilaan ja ihmettelen miten paljon runoutta, maantietoa, kirkkohistoriaa, sotia ja biologiaa on sullottu yksinomaan punaisiin sävyihin: amarintinpunainen, bismarckinpuna, rubiini, kapusiini, burgundinpunainen, magenta, ruoste, veri, murskattu mansikka. Nimet ovat olevinaan kohottavia, herättävinään mielikuvan onnistuneesta punaisesta, vaikka monen värin takana onkin rikos, myrkytys tai rovio tai yksinkertaisesti erilaisten hyönteisten kitiinikuorien survomista huhmaressa.”

Taivaan paletti osoittautuu kuitenkin odotettua vähäisemmäksi. Aiemmista kolmesta romaanista tuttu Antero – Väisäsen jonkinlainen alter ego – saa jumalaisen tilauksen. Taidekoulut on käyty ja ura aluillaan. Kotikaupungin seurakunta on kiinnostunut saamaan alttaritaulun pian valmistuvaan kirkkoonsa. Ja se johtaa keskusteluihin kirkkoherran, talousjohtajan ja asessorin kanssa. Myöhemmin tulee toinenkin tilaus etelästä, jolloin portsarina toimii seurakuntaneuvosto.

Sävyjen kuvaukset ovat lähes hurmoshenkisiä.

Antero perehtyy värien maailmaan uskonnollisesta näkökulmasta. Liturgisia värejä on lopulta tavattoman vähän ja ”nekin näyttävät harmaan tuskaisilta variaatioilta, aivan kuin väreiltä olisi leikattu pois äänihuulet”.

Yhteisö käyttää valtaa

Punainen on tulen ja tunnustuksen mutta myös riettauden, ylpistelijöiden ja kansankiihotuksen väri. Violetti on katumuksen ja odotuksen väri mutta myös huorien, bordellinseinien, kaiken epätodellisen väri. Joka värissä on omat heikkoutensa ja ristiriitansa.

Keltaiselle Antero ei ole löytänyt edes sijaa: ”Missä on jokaisen maalarin sydänvoi? Saan kauhukseni tietää, että keltainen on poistettu, niin juuri, poistettu liturgisten värien joukosta joskus inkvisition syntyvuosina paavi Pius V:n aloitteesta.”

Seurakunnan väeltä äänihuulia ei ole leikattu. Heillä on sanottavaa kaikkeen, asiantuntemusta vähemmän. Näkemykset tuovat mieleen taide- ja yhteiskunnallisen keskustelun yleisemminkin. Jos taiteilijan katsotaan olevan ”oikealla asialla”, hänet hyväksytään. Ei ole kyse sanottavasta vaan sanojasta. Anteroa epäillään, koska hänen uskoaan – suhdettaan Jumalaan – ei pidetä riittävänä.

Antero pyrkii eroon sunnuntaitaiteen pistelevästä jouhipaidasta.

Sisältö on toissijaista. Toki sen on oltava selkeää, koska symboliikka voi viedä harhapoluille, eroon Herrasta. Antero ei suostu polvirukoukseen, mikä on alttaritaulun toteutusta epäilyttävämpää: merkki nöyryyden puutteesta. Originelleja ei aina hyväksytä seurakunnissa – hyvänä esimerkkinä Pellervo Lukumies, jonka vuosina 1972–1973 maalaamat Toivakan kirkon kattomaalaukset herättivät kohua ja saivat kirkkoherran epäämään taiteilijalta itseltään pääsyn kirkkoon.

Antero pyrkii eroon sunnuntaitaiteen pistelevästä jouhipaidasta. Hän pitää ensimmäisen näyttelynsä ulkomailla, Tukholmassa. Yhdessä kirjan hienoimmista kohtauksista Väisänen kuvaa taiteenostajaksi osoittautuvaa vanhaa ja arvonsa tuntevaa naista, joka liikkuu piinallisen hitaasti galleriassa, arvioi ammattilaisen silmällä taulujen ripustuskorkeutta ja moittii äänettömästi kehysten listojen laatua. Yhdenlainen taivaanvartija on hänkin.