Toiset kengät

Hannu Väisäsen Toiset kengät on apolloninen elämänriemun ilmaus arjen harmauden keskellä. Romaani on lajityypiltään taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja siinä lajissa paras, mitä muistan ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen meillä julkaistun.

Kolmen vuoden takainen Vanikan palat oli poikkeuksellisen komea esikoisromaani arvostetulta kuvataiteilijalta. Hannu Väisäsen toiseen romaaniin verrattuna se oli kuitenkin lähinnä aistien virittelyä ja aistien tavoittaman kuvan ylistys siinä, missä Toiset kengät on apolloninen elämänriemun ilmaus arjen harmauden keskellä.

Vanikan paloja lukiessa tuli mieleen, mitä Väisänen hänestä tehdyssä televisio-ohjelmassaan sanoi aistien ja muistin (muisti kuudentena aistina) asemasta maailman hahmottamisessa, kun taas Toiset kengät on läpikotaisin kirjallinen kokonaisuus. Se pulppuaa aistihavaintoja samalla tavalla kuin edellinen teos, mutta aistit palvelevat äärimmäisen luontevana etenevää kielellistä esitystä eikä päinvastoin.

Tämä aloitus lähinnä sen takia, että jotkut ovat jo ehtineet uumoilla, minkä aistien teos Toiset kengät olisi. Se on ennen kaikkea huikea matka kielelliseen havaitsemiseen, maihinnousu kielen kuningaskuntaan.

Vielä vähän vertailisin näitä kahta hienoa romaania ennen kuin annan Toisten kenkien kasvaa täyteen itsenäisyyteensä. Vanikan paloissa Väisänen muistelee – jopa niin, että muisteleminen näkyy vaivattomuudestaan huolimatta joissakin kohdin jonakin, johon myöhempi aikuinen minä haluaa lisätä jotain sellaista, mikä ei käsitteellisyydessään ole voinut olla pienen pojan ulottuvilla. Toisin sanoen Väisänen saattoi parannella muistamista tietämisellä. Toisissa kengissä muistaminen on jo niin luontevassa suhteessa kokonaisvaltaiseen havaitsemiseen, että lukijan ei tarvitse muuta kuin antautua virran vietäväksi.

Oulusta Savonlinnaan

Uudessa romaanissa Väisänen kertoo itseään kovasti muistuttavan Anteron kehitystarinan suurin piirtein 12 ja 17 ikävuosien väliltä. Romaanin lopussa Antero jättää jäähyväiset kotikaupungilleen Oululle aloittaakseen koulunkäynnin Savonlinnan taidelukiossa. Vanikan palat oli kertomus ”ukkotalosta”, kasarmialueella elävästä miesvaltaisesta perheestä, jossa varhain kuollut äiti loistaa sananmukaisesti poissaolollaan: pakahduttavan kirjasta tekeekin nimenomaan se, miten äidin poismenon jättämästä surusta ja autiudesta ei lainkaan puhuta, vaikka se on käsin kosketeltavasti läsnä kaikessa miehisessä reippaudessa ja selviytymisen pakossa.

Kasarminharmaan Vanikan palojen jälkeen Toiset kengät on melkein trooppisen värikäs: siinä elämänriemu ottaa sentti sentiltä mittaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista ja kertomisen ilo päihittää asioiden pohjimmaisen ankeuden. Paikoitellen Väisäsen proosa maistuu Nerudalta, runoudelta, jossa on sademetsien rehevyyttä.

Toiset kengät on niin runsas teos, että on vaikea päättää, mistä puhuisi ensin, missä järjestyksessä. Ainoan skeptisen huomautukseni tein muistiinpanoihini sivujen 109–112 kohdalle. Siinä kerrotaan, kuinka kirjastonhoitajatar palauttaa Anterolle tältä aiemmin lahjaksi saaman itse tehdyn ikonin. Pidin ensin lukua imelänä ja mihinkään kiinnittymättömänä, kunnes tajusin, että sen tunnelmat ovat juuri sillä tavoin hankalat ja kankeat kuin puberteettinsa taitekohtaan tulleen nuoren tunteet ovatkin.

Pian sen jälkeen Antero tajuaa, ettei enää olekaan osa sitä ”kahdeksantoistajalkaista eläintä”, sitä heimoa, joksi hän nyt omaan aravaan muuttanutta perhettään kutsuu. ”Mikään ei enää kiinnostanut” on järkyttävä lause romaanissa, joka muuten suorastaan syleilee kaikkea, mitä maailmasta vain voi havaita.

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

Väisäsen teos on lajityypiltään taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja siinä lajissa paras, mitä muistan ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen meillä julkaistun. Joycen vastaava on melko kuivakka tähän romaaniin verrattuna, mutta samoin kuin Joycella,