Kutsumme sitä kodiksi

On pitkälti Harri Hertellin aktiivisuuden ansiota, että lavarunous ja runoklubien poetry jam ja open mic -illat keräävät kerta toisensa jälkeen Helsingin kantakaupungin kuppilat täyteen. Hertell on paitsi lavarunoilija ja runomuusikko, myös kulttuurituottaja ja kuusi vuotta sitten perustetun Helsinki Poetry Connection -yhteisön keskushahmo. Hertell on levittänyt lavarunouden ilosanomaa myös työpajoissa kouluista kirjastoihin ja vankiloihin.

Hertellin Helsinki Poetry Connection on pyrkinyt ja onnistunutkin ”antamaan runoudelle tapahtuman luonteen”, kuten runoyhdistys Nihil Interit kiitteli antaessaan kollektiiville runoustekopalkinnon syyskuussa 2013. Lavarunousilmiötä avattiin ja koottiin kansien väliin Lava-antologiassa (Poesia 2013), jossa on tekstejä liki 60 esiintyvältä runoilijalta, artistivieraalta ja lavarunoaktiivilta.

Kutsumme sitä kodiksi, puolustaa hetkien ja havaintojen poetiikkaa.

Puheruno voi siis harvinaisen hyvin, vaikka sen syntysanoista on vierähtänyt jo tovi. Edelläkävijänä pidetään Pentti Saarikoskea ja hänen Ääneen-kokoelmaansa (1966). Myöhemmin kansakunnan ykkösboheemi Arto Melleri tunnettiin valovoimaisista runoesityksistään. Lavarunous nykymuodossaan – runouden elävänä, yhä leviävänä alakulttuurina – sai alkunsa Turussa, jossa Teemu Hirvilammi kouli runoilijoita kohtaamaan yleisönsä. Turkulaisia innoitti etenkin Charles Bukowskin runous.

Harri Hertellin esikuvia voi hakea niin kotimaisista tekijöistä kuin amerikkalaisten dub-runoilijoiden joukosta. Hertellin esitettäväksi kirjoitettu, välitön runous syleilee jokapäiväistä. ”Jostakin syystä me lopetamme ymmärtämästä ihmeitä, / joita jokainen päivä meille tarjoaa”, Hertell kirjoitti esikoiskokoelmassaan Kunnes oppii kävelemään (Helsinki Poetry Connection 2011). Myös hänen toinen kokoelmansa, Kutsumme sitä kodiksi, puolustaa hetkien ja havaintojen poetiikkaa. Runojen lyhyet, puheenomaiset säkeet istuvat mainiosti esiintyjän suuhun. Kansien väliin vangittuna lavaruno tahtoo kuitenkin kadottaa omimpansa.

Katurakin vapaudella

Kliseen mukaan katurunous palvoo nuoruutta, seksiä ja humalaa. Hertellin runous murtaa bukowskilaisia stereotypioita. Roisin äijäilyn osaaviin turkulaisiin verrattuna Hertell kirjoittaa pidättyvämmin, astetta arvokkaammin, vaikka aiheet ovat yhtä rappioromanttiset: naiset, päihteet ja ulkopuolisuus.

Keskeislyyrinen minä elää ja hengittää Kutsumme sitä kodiksi -kokoelman runoissa vahvana. Luottamus kieleen on sitä luokkaa, ettei kokeiluja tai kyseenalaistamisia kaivata. Hertellin runot ovat kuin katurakkeja, yhtä varmoja vapaudestaan.

Hertellin runot ovat intiimejä, paikallisia ja kiinni tässä ajassa, mutta niissä on myös historiaa ja liikkeen tuntua.

Hertellin runous on ääntä, puhetta ja itseilmaisua. Hänen konstailemattomien ja suorasanaisten runojensa rehellisyys on omimmillaan yleisön edessä. Paperilla silmään pistää tekstien yksiulotteisuus ja keskeneräisyys. Rosoinen ilmaisu ei vedä, kun svengiä uupuu ja rytmikin tahtoo onnahdella. Kokoelmatasolla Kutsumme sitä kodiksi ei toimi piirroksin vahvistetun esikoisen veroisesti. Draamallinen kehittely jää olemattomaksi.

Vasta viimeiseen osastoon löytyy hallitumpaa ja sujuvampaa rullausta. ”Sydän lakkaa juoksemasta/ se ei jaksa enää halata/ niistää nenää palata/ hapuilla nortti huulessa kohti yön viimeistä kutosta/ eikä mikään pulppua/ pumpun kampi on jäätä – ei liikuta”, Hertell irrottelee (s. 51).

Kaupunginosista toisiin

Kutsumme sitä kodiksi hahmottelee nuorten tai nuorehkojen helsinkiläisten elämänpiiriä. Hertellin Helsinki on janoisten ja rakkaudennälkäisten kulkijoiden ”köyhä mutta onnellinen vaimo”. Sporien ja baarien, iättömien juoppojen, yöllisten kohtaamisten, kohmeloisten aamujen ja loskaisten katujen rosoinen, ihmisenkokoinen kaupunki.

Hertellin runomaailma ei ole aivan niin Kallio-keskeinen kuin hänen kokoelmiensa kritiikit antavat ymmärtää. Kutsumme sitä kodiksi ulottuu kantakaupungista Kallioon ja Lammassaaren siirtolapuutarhaan. Lammassaari kuvataan luonnolliseksi pakopaikaksi, eräänlaiseksi helsinkiläisten alkukodiksi, jossa ”minä olen/ minä/ ilman nimeä tai historiaa”.

Toisaalta historiaa Vanhankaupungin tuntumasta juuri löytyy. Kaupungin perustuksia tallatessa olo vapautuu ja puhdistuu, ja ajatus kirkastuu. ”Täällä osaan kirjoittaa/ auki vapauden/ menetyksen/ —/ päästän irti vihasta/ uskallan viimein ottaa vastaan/ kaikki vuodenajat” (s. 33). Kokoelman kriittinen, jopa pettynyt vire saa hetkeksi väistyä seesteisempien tuntojen tieltä. Helsingin syntysijoilla runoihin löytyy myös yhteiskunnallisia sävyjä.

Hertellin runot ovat intiimejä, paikallisia ja kiinni tässä ajassa, mutta niissä on myös historiaa ja liikkeen tuntua. Liikettä on monensuuntaista ja -tasoista: siirtymiä paikoista ja kohtaamisista toisiin, mutta myös tunnetilasta ulos maailmaan, tilaan ja maisemaan. Matkaa tehdään tunnistettavan kaupungin sisällä sekä kohti tulevaa, hetkissä uneksittua kaupunkia.