Harri Tapper aloitti varsinaisen kirjailijanuransa vasta myöhemmällä iällä. Hänen ei tarvitse pyöriä tuuliviirinä erilaisten kirjallisten suuntausten perässä. Tapper kirjoittaa omannäköistänsä tekstiä ja tekee sen hyvin. Nyt ilmestynyt kolmensadan vuoden sukukronikka hakkaa mennen tullen muut viime vuosien historialliset romaanit. Päällimmäinen vaikutelma on, että Pitkäsuisten suku on Tapperin tähän mennessä paras kirja, vaikka aiemmatkin ovat erinomaisia.

Vaikka Harri Tapper on kirjoittanut 60-luvulta lähtien, hänen merkittävimmät kirjansa ovat ilmestyneet 1990-luvun puolenvälin jälkeen. Tähän mennessä ilmestyneiden romaanien pohjamateriaalina on ollut kirjailijan oma perhe: vanhemmat ja sisarukset. Pitkäsuisten suvussa kirjailija harppaa taaksepäin. Hän kertoo sukunsa tarinaa 1700-luvulta lähtien. Miten hän sen tekeekään!

Historiallisia romaaneita ei aina ole kovin korkealle arvostettu. Usein tämä ei olekaan ihme. Historiallisuuden varjon alla on esitelty monenlaista roskakin. Usein kannattaakin henkäistä syvään ennen sellaiseen romaaniin tarttumista. Pitkäsuisten suku on kirkas poikkeus. Harri Tapperin sanottavaan uskoo. Tapperin tarinat ovat juttuja, joita sitoo suvun tarina. Hän kirjoittaa kertomuksensa niin, kuin ne voitaisiin aidossa tilanteessa kertoa. Tämä antaa tarinalle luotettavuuden tuntua. Lauseet ovat lyhyitä ja päälauseen varaan rakentuvia. Repliikit ovat toteavia ja usein humoristisia; näytelmällisiä.

Tavanomainen historiallinen kertomus luottaa usein yhteen toimijaan, joka seikkailee menneissä tapahtumissa. Näin on esimerkiksi suurimmassa osassa Mika Waltarin tuotantoa. Toinen tapa on nähdä tapahtumat todellisten historiallisten henkilöiden kautta. Tällöin syntyy usein suurmieskirjallisuutta. Tapperin tapa kertoa lähtee pienestä. Pitkäsuisten suku on virta, joka kasvaa pienistä puroista. Luottamus Tapperin kirjaan syntyy itse koetun tunteesta.

Ovela on myös Tapperin tapa käyttää, tai oikeastaan olla käyttämättä, murretta. Murreilmaisuja on mukana vain mausteeksi. Tällaista kirjoitustapaa käytti ja jalosti huippuunsa Pentti Haanpää. Murteellinen ilmaisu on kerronnan koukku, erityisen merkityksellinen asia tai vaihtoehtoisesti kirjallinen hämäys. Sen pääasiallinen tarkoitus on pitää lukija virkeänä ja vastaanottavaisena.

Pitkäsuisten suvussa huomio kiinnittyy myös verbien kuvaavuuteen. Niitä käytetään esittämään teon lisäksi myös tapaa, millä jokin asia tehdään – siis adjektiivinomaisesti. Yhdelle teonsanalla saadaan paljon enemmän painoa kuin pitkillä letkoilla adjektiiveja. Jos haluaa kokea, mitä laatusanoilla syntyy, voi kokeilla Arturo Perez-Reverten Merikarttaa. Luen yleensä kirjani nopeasti ja aina loppuun. Merikarttaa luin viikon, sitten oli pakko luovuttaa. Tällöin ei oltu vielä lähelläkään merta. Lunttasin sen verran, että yli sata sivua sinne olisi ollut matkaa.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa