Kirjallisuus on virhe

Harri Veivon toimittama, kutkuttavasti nimetty esseekirja Kirjallisuus on virhe julistaa tavoitteensa heti alkusanojen ensilauseessa: teoksen tarkoitus on kehittää suomalaista kirjallisuuskeskustelua. Veivon mukaan suomalainen kirjallisuuskeskustelu on nenäkkyyttä ja nasevuutta haeskelevaa nälvimistä – henkilökohtaisiin hakauksiin keskittyvää sananvaihtoa, joka viriää median areenoilla täsmälleen kerran vuodessa, Finlandia-palkinnon jakamisen yhteydessä.

Kirjan nimen virittävä arvoitus raukeaa nopeasti. Veivo viittaa virhe-luonnehdinnallaan siihen faktaan, että aina jostakin näkökulmasta kirja voitaisiin kirjoittaa, toimittaa, kääntää paremmin, sitä voitaisiin tutkia, markkinoida ja arvioida paremmin tai ainakin toisin. Yleensä juuri virheisiin (tai “virheisiin”) keskittyvä näkökulma on se, joka saa mediassa eniten tilaa. Negatiivissävyinen kirjallisuuskeskustelu lietsoo mielikuvaa kirjallisuudesta epäonnistumisten kenttänä.

Veivon alkusanat tekevät kokoelman kriitikon olon heti alkuunsa tukalaksi: Mitä, jos en pidäkään kaikista esseistä? Tai kokoelmasta ylipäänsä? Saanko olla negatiivinen? Jos olen, sorrunko silloin pikkumaiseen ja näkemyksettömään nälvintään? Köyhdytänkö entisestään suomalaista kirjallisuuskeskustelua?

Mitä näen, kun katson peiliin?

Lukuun ottamatta Veivon omia kirjoituksia, kirja alkaa ja päättyy kahden kirjailijan henkilökohtaisuutensa puolesta samansävyisillä teksteillä. Nämä jaksot ovat kaunokirjallisia, lukijaa vietteleviä, ajatuksia herättäviä ja filosofisia, etten sanoisi: mukavia. Riikka Ala-Harja puolustaa fiktion ja sen henkilöiden oikeutta fiktiivisyyteen: “Kaunokirjallinen teos kaipaa kieltä, ei ihmistä – paitsi tekijäkseen ja lukijakseen.” Ala-Harja pohtii niin ikään kustantajan ja median tapaa suhtautua kirjailijaan kuin myyttiseen tai fiktiiviseen henkilöhahmoon. Hän kysyy, kaipaako lukija henkilökultin palvontaan taipuvaisessa yhteiskunnassamme tekstin takaista myyttistä kirjailija-henkilöä.

Johanna Venho tunnustaa avoimesti kiinnostuksensa tekijän henkilöä kohtaan. Kirjailija tunkeutuu lukijan elämään jopa tämän tahtomatta. Kuten Venho asian ilmaisee, “Jean Rhys muutti kevääksi meille”. Venhon esseen teema on peilautuminen, hän näkee kirjan kahteen suuntaan aukeavana peilinä, jossa niin kirjailija kuin lukijakin tahtoo nähdä kuvansa.

Venhon näkökulma on raikas ja rauhoittava sen jälkeen, miten kiihkeästi – useimmiten – niin kirjailijat kuin kirjallisuudentutkijatkin ovat halunneet sanoutua irti narsistisista tai subjektiivisista motiiveista kirjoittaa. Ehkä voimmekin hyvällä omallatunnolla katsoa kirjaan kuin peiliin?

Vääntöä, valheita, värinauhaa…

Toimituspäällikkö Anna Baijars ja kulttuuritoimittaja Jarmo Papinniemi tarjoavat kurkistuksen toimittajan työhön. Heidän kompaktit esittelynsä kiinnostavat varmasti sellaista kirjallisuuden harrastajaa, joka on tottunut vastaanottamaan valmiin paketin, kirjan tai TV-ohjelman, mutta jolle tuotteen valmistusprosessi, toisin sanoen kulttuurityöläisyys, on hämärämpää aluetta.

Toisaalta ketään ei hämmästyttäne tieto, että kustannustoimittaja joutuu sompailemaan kaupallisen tulosvastuun, muoti-ilmiöiden, taiteellisen kunnianhimon, omien mieltymystensä ja myös eräänlaisen sosiaalisen vastuun (kirjailijoihin ja lukijoihin kohdistuvan) ristivedossa. Liioin ei liene vaikeaa päätellä, että kun kirjasta – ja silloin väistämättä aina myös kirjailijasta – tehdään TV-ohjelma, kuvaan astuvat yksinkertaistavat, kauniimmin sanottuna kiteyttävät ilmiöt kuten henkilöityminen, yhdenmukaistuminen ja konkreettistuminen.

Janna Kantolan kääntämistä käsittelevään esseeseen sisältyy työn konkreettisen tason ruotimisen lisäksi itse kielen ja runouden olemuksen pohdintaa. Kantolan mukaan kääntäminen vaatii tyylitajun lisäksi intohimoista suhdetta kieleen, samastumista, matkimista, eläytymistä; kääntäminen vertautuu näyttelemiseen ja taikuruuteen. Parhaimmillaan kääntäjä onnistuu katoamistempussa – käännöksestä ei näy jälkeäkään, käännös on huomaamaton, kuin runon toinen iho. Asian voisi kai ilmaista näinkin: kääntäminen on mahdoton tehtävä, joka edellyttää halua ja kykyä, vähintään yritystä, olla hetken toinen.

Korppikotkia, raatokärpäsiä – tutkijoita

Esseekokoelmaan sisältyy kaksi kirjoitusta kirjallisuudentutkimuksesta. Kokoelman päättävä Veivon teksti on eräänlainen teorian puolustus, jossa tutkitaan epistemologisista lähtökohdista kirjallisuudentutkimuksen edellytyksiä ja oikeutusta. Veivon mukaan spekulaatio, abstraktius, formaalius ja itsetiedostavuus sekä yleisyyden (yleistettävyyden?) vaatimus ovat arvoja, jotka myös kirjallisuustieteen on hyväksyttävä osaksi omaa olemustaan. Veivon teksti ei liiemmin pyri tarjoamaan vastausta lukijan mielessä kenties viriävään kysymykseen, miksi kirjallisuutta ylipäänsä tutkitaan.

Kiintoisimmillaan essee on pyöritellessään Yves Bonnefoyn gnosis-käsitettä. Gnosis, vierauden tuntemus, joka syntyy taiteen kokijan irrottautuessa konkreettisista ja välittömistä suhteista todellisuuteen, kehittää itseymmärrystä ja voi johtaa mutkan kautta syvempään läsnäoloon maailmassa. Eikö gnosiksen kokemiseen riitä yksinkertaisesti pelkkä lukeminen ilman tieteen teoreettisia apparaatteja? Peter Mickwitz, toinen kirjallisuustieteen pohdiskelija, varmaankin vastaisi – kyllä.

Mickwitz kertoo ilkikurisesta kokeilustaan olla “päivä kirjallisuudentutkijana”. Hän kirjoitti ja myös julkaisi taannoin tekstin, joka näytti kirjallisuudentutkimukselta eikä eksplikoinut fiktiivistä luonnettaan. Mickwitz kysyy: Miten pitkälle kirjallisuustiede kuvittelee voivansa välttää niitä vapauksia, joille fiktion kirjoittaja työnsä perustaa? Tai: Miten pitkälle kirjallisuudentutkimus on ja myöntää olevansa fiktiivistä?

Mickwitz päättää pohdintansa hieman itseriittoiseen väitteeseen fiktion paremmuudesta tieteeseen nähden: “Mitä kirjallisuustiede haluaa tehdä, mitä sellaista se haluaa sanoa, jota tutkimuksen kohde – kirjallisuus itse – tavalla tai toisella, tietoisena kirjoittamisessa piilevistä vapauksista, ei itse pystyisi tekemään paremmin ja suurempia sosiaalisia, eksistentiaalisia ja filosofisia merkityksiä sisältäen?”

Kuvitellaanpa siis, että kirjallisuudentutkimusta ei olisi olemassakaan. Silloin emme saisi luettavaksemme Veivon toimittamaa tekstivalikoimaa emmekä siihen sisältyvää Kuisma Korhosen hauskaa, tyylikästä ja itseironista esseetä nimeltään “Kuollut kirjailija, paras kirjailija?” Emme liioin voisi lukea Maurice Blanchot’n esseetä “Orfeuksen katse”, johon Korhonen puolestaan viittaa. Se olisi menetys, sillä parhaimmillaan kumpainenkin teksti lisää lukijansa ymmärrystä sellaisista eksistentiaalisesti ja filosofisesti latautuneista asioista kuin elämä ja kuolema (kielessä), kieli, kielen synty, kirjallisuus, rakkaus, ystävyys, toiseus, etiikka, kauneus tai pyhä – muutamia tärkeimpiä mainitakseni.

Mitä kuuluu, suomalainen kirjallisuus?

Veivon kirjan tarkoitus on siis kehittää suomalaista kirjallisuuskeskustelua. Jotta teksti olisi keskusteleva, sen tulisi olla poleeminen – ajatuksia, vaikka ärtyneitäkin, herättävä. Veivon valikoiman poleemisimmat tekstit lienevät Putte Wilhelmssonin ja Pasi Linnuksen kirjoitukset. Ne myös luotaavat suomalaisen kaunokirjallisuuden tämänhetkistä tilaa tarkemmin kuin kirjan muut esseet.

Wilhelmsson aloittaa oman osuutensa kuvailemalla kriitikon työtä. Hän esittää osuvan hypoteesin: Kriitikoiden omia tekstejä säätelevät tietyt lehtimiesihanteet, kritiikki kirjoitetaan muun muassa selkeyteen, lyhyyteen ja ytimekkyyteen tähdäten. Wilhelmsson väittää, että samat ihanteet siirtyvät säätelemään myös kriitikon kirjallista makua. Kriitikko alkaa pitää parhaana lehtimiesmäisen jämptisti kirjoitettua, sanoja säästelevää sanataidetta.

Wilhelmssonin mukaan niin suomalainen kirjallisuus kuin kirjallisuutta arvioiva journalismikin on ottanut ihanteekseen klassismin, joka tavoittelee selkeyttä ja yksinkertaisuutta. Monien edelleen ihannoima suomalainen modernismi osoittautuu väärinkäsitykseksi, peitenimeksi uusklassismin toiselle tulemiselle – tällä kertaa kirjallisuuden kentällä. Niin, käskihän jo Eeva-Liisa Manner runojaan pysyttelemään “kovassa Sofokleen valossa”.

Klassismin vastakohdaksi Wilhelmsson asettaa, ei romantiikan, vaan koristeellisen barokin. Ja toden totta, kuinka moni suomalainen kirjailija voisi tai haluaisi määritellä tekstinsä barokkiseksi? Ehkäpä suomalaiselle kirjalliselle uusbarokille olisi jopa tilaus – niin kuin Nuoren Voiman taannoisen barokki-numeron voi ajatella vihjaavan – lukijoitten kyllästyttyä paljon puhuvaan hiljaisuuteen ja “Meren poikien” tiukkaan lauseeseen.

Suurinta osaa kokoelman teksteistä näyttäisi yhdistävän realismin vastaisuus, loivemmin sanottuna halu irrottautua yksisilmäisestä realismin perinteen kunnioittamisesta. Toinen ilahduttava, toistuva teema on halu vastustaa nihilismiä, tarve kritisoida eräänlaista henkistä laiskuutta, joka verhoutuu milloin pessimismin, milloin relativismin, milloin taas ironian kaapuun.

Pasi Linnuksen essee näyttää hampaitaan nykypäivän mukavuusnihilismille: sille, että myös kirjallisuutta, sen tuottamista ja lukemista, ohjailevat pitkälle sellaiset arvot kuin “helppous, halpuus, nopeus, mukavuus ja yksinkertaisuus”. Kuka tahansa lukija, joka lukemisellaan tavoittelee muutakin kuin mukavaa elämystä, varmaan hiukan loukkaantuu Linnuksen implisiittisestä väitteestä, että nykyisin korkeintaan kirjallisuudentutkijat viitsivät tarttua “vaikeisiin”, työläisiin ja epämukaviin teksteihin, kuten vaikkapa Beckettin näennäisen absurdiin näytelmään tai Dostojevskin vuolassanaiseen tiiliskiviromaaniin.

Osa Linnuksen ärhentelystä sentään osuu kohteeseensa. Linnus kyseenalaistaa esimerkiksi nykyajalle tyypillisen professionaalistumisen hyvät vaikutukset. Se, että kirja kirjoitetaan ja tuotetaan mahdollisimman ammattitaitoisesti, sujuvasti, nopeasti ja odotusten mukaisesti, ei välttämättä takaa, että kirja olisi hyvä – mitä hyvällä sitten tarkoitetaankin.

Kaikki Veivon kokoamat kirjoittajat ovat oman alansa asiantuntijoita. Esseet on laadittu varsin professionaaleista näkökulmista. Ne ovat fiksuja, kiinnostaviakin, ja kirjan alkusanoissa luvattuja ajatuksia on niistä löydettävissä. Samalla kirjoitukset ovat hieman liian sisäänpäinkääntyneitä keskustellakseen, saati riidelläkseen keskenään. Niiden reaktiivisuusaste ei uskoakseni liioin riitä saamaan aikaan kovin suurta tai uudenlaista kirjallista keskustelua. Vähän ilkeästi voisi väittää, että Pasi Linnuksen luonnehdinta käyttömukavuuden kannalta hyvästä kirjasta – “ohut, helposti ymmärrettävä ja siinä on paljon hyviä kivoja ajatuksia” – sopii myös Veivon toimittamaan esseekirjaan.

Kuitenkin, jotta en jatkaisi suomalaisen kirjallisuuskritiikin näsäviisailevaa perinnettä, totean vain: Kirjallisuudenrakastajat ovat laatineet tekstivalikoiman, jota voi harrastuneisuuden määrästä ja laadusta riippumatta suositella kenelle tahansa kirjallisuudesta kiinnostuneelle.