Kuuluisia miehiä nesteessä

”Tulokulmasta riippuu / kehen tämä nyt osuu”, todetaan Harry Forsblomin uusimman runoteoksen loppumetreillä. Vaikka yksittäinen säepari sanallistaakin oivallisesti kokoelman teksteissä taajaan ilmenevää kyynistä relativismia, mieltyy ilmaus silti aika laimeana tiivistyksenä teoskokonaisuuden vaikutuksista. Varsin etäisen tulokulman saa lukija nimittäin valita, ettei teksti ottaisi ja osuisi; Forsblomin runoilmaisu ei tapansa mukaan säästele mitään eikä ketään.

Kuuluisia miehiä nesteessä jatkaa tekijänsä edellisen runojulkaisun, vuonna 2011 ilmestyneen kokoelman Verhojen takaa tulee kirjoitus linjoilla. Yli neljäkymmentä vuotta kirjoittaneen Forsbloimin suorasukainen, teräväkielisen kriittinen ilmaisu viiltää auki selfieillä ja YouTube-kanavilla kyllästetyn kulttuurisen saostuman pehmeitä rajapintoja. Poeettisesti itsereflektiivisen, prosessuaalisena mieltyvän tekstin metodiseksi ohjenuoraksi mieltyy ”puolivalmius, joka ei perustu digitaaleihin / vaan fraktaaleihin”. Kaksinapaisten ajatusmallien varaan betonoitujen merkitysten sijaan teos tavoitteleekin avoimempaa, moneen päällekkäiseen suuntaan haarautuvaa ilmaisua.

Maailmanhistorian suuret nimet kirjoitetaan samalle viivalle Veijo Wotkinin ja Johan Bäckmanin kaltaisten, rupsahtaneen huomiotalouden ilmiöiden kanssa.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi runomuodon vallatonta elastisuutta. Forsblomin kirjoitus taipuu milloin aforistisen tiiviiksi ajatuskimpuiksi, milloin laveavirkkeiseksi lyhytproosaksi. Ratkaisu toimii yllättävän hyvin: kun tekstin muotokysymyksiin palautuvat keinotekoiset periaatteet eivät kahlitse ilmaisua, avautuu lukijakin herkemmin runouden tekstisisällöille, jos sellaisista nyt tämän kokoelman kohdalla voi puhua.

Forsblomin teos kun ei nimittäin tunnu uskovan sisältöön, ainoastaan ajattelun runomuodossa materialisoituvaan prosessiin. Runouden perinteisille ilmaisukeinoille ei fraktaalisen tekstin syövereissä tahdokaan jäädä tilaa. Kielen elävät rakenteet tekevät tyhjäksi vakaiden merkityssisältöjen kaltaiset harhamat: ”Yhtä kuvaa ei ole / ehkä jopa ei yhtään kuvaa // vain kokonaan väärin ajateltuja virtuaalisia telineitä / lisää työperäisiä virolaisia rakennustyömiehiä / – ainoita jotka sen tietotekniikan hallitsisivat – / huojumaan”.

Kirjallisuuden dosentti Katriina Kajannes tituleeraa Forsblomia henkilöksi, joka ”toi ja vakiinnutti Suomeen postmodernismin”. Nyt, kun varsinaiseen postmodernistiseen estetiikkaan törmää Suomessa enää vain kaikkein virttyneimmissä kaunokirjallisissa ympyröissä, on varsin ilahduttavaa huomata, että Forsblomin ilmaisu saa tiristettyä esiin tuoretta substanssia jo kuopan reunalla konttaavasta jälkimodernista nihilismistä.

Kaikki on jo tehty

Kuuluisia miehiä nesteessä ponnistaa liikkeelle suurten kertomusten ja selkeiden jakolinjojen jälkeisestä ideologisesta maaperästä: ”Älä kuvittele että vastaan tulee ehjiä kokonaisuuksia / valhe koostuisi siitä”. Kokoelman relativistisessa tekstitodellisuudessa maailmanhistorian suuret nimet kirjoitetaan samalle viivalle Veijo Wotkinin ja Johan Bäckmanin kaltaisten, rupsahtaneen huomiotalouden tuoreempien ilmiöiden kanssa. Kuuluisien ajattelijoiden lauseet latistuvat banaaleiksi, sisällöttömiksi kyhäelmiksi digitaalisuuden kaksinapaisessa kiirastulessa: ”Bruno Latour oli sanonut jotakin läsnäolosta. Löytyi asiaa koskeva ot- / sikko, ei muuta. Tietokonesivu oli tyhjä.”

Teoksen alkupuolta leimaava vuolas namedropping paljastuukin pohjimmiltaan häpeämättömän ironiseksi kuvainraastamiseksi. Filosofisten tienviittojen tilalle tarjotaan pään tyhjentämistä tilanteessa, jossa ”kaikki on jo tehty / tärkeintä silti se mitä ei vielä ole / sillä se on tulossa”. Pöydän puhdistaminen on sinänsä tervetullut lähtökohta uudenlaiseen ajattelutapaan pyrkivän runouden kohdalla. Kovin omaperäinen se ei kuitenkaan välttämättä ole. Tapahtumisen ja tulemisen prosessuaalisuuden niin sisällön kuin metodinkin tasolla ensisijaistava ajattelu oli kuuminta hottia esimerkiksi Ranskassa jo liki puoli vuosisataa sitten.

Kaunokirjallisena projektina Forsblomin tulokulma ansaitsee silti pisteet niin kunnianhimoisuudesta kuin tinkimättömyydestäkin. Vakiintuneiden ajatusrakennelmien – noiden väärin ajateltujen virtuaalisten telineiden – horjuttaminen johtaa kuitenkin esteettisiin ratkaisuihin, jotka vaativat lukijalta jonkin verran kärsivällisyyttä. Tekstin ja ajattelun ”fraktaalisuus” tuntuu tarkoittavan varsinkin kokoelman alkupuolella sekavaa, turhauttavan liukasta ja tarpeettoman etäiseksi jäävää runoilmaisua.

Yksittäisten tekstien välille ei synny oikein minkäänlaista kitkaa, vuorovaikutuksesta nyt puhumattakaan. Ajattelun väitetty fraktaalimainen luonne ilmenee teoksen alkumetreillä lisäksi runojen sisäisenä epäkoherenssina, improvisatorisuuden tai lämpimikseen lörpöttelyn tuntuna.

Kolmiosaisen kokonaisuuden ensimmäinen tekstiosasto onkin saanut otsikokseen hajanaisuudesta vihjaavan epiteetin ”Fraseerausta”. Runouden sisältörakenteiden horjuttaminen on teoskokonaisuuden temaattisissa puitteissa perusteltua, mutta tarkoituksellisen epäyhtenäiset, tahmeasti etenevät tekstit mieltyvät pikkusievän fraseerauksen sijaan silti lähinnä ylimielisenä ansatsin puhalteluna.

Siinä meille aukko

Astetta eheämmistä kokonaisuuksista innostuvana lukijana lämpenin itse enemmän kokoelman jälkimmäisille sikermille. Tiivis, yhden pitkän runon ympärille rakentuva ja jonkin sortin välisoiton roolin teoksen jäsennyksessä saava osasto ”Puolivalmius, joka ei perustu digitaaleihin” kulkee jo mallikkaasti. Runo nytkähtelee maukkaasti eteenpäin ja ilmaisun kriittinen, kielen ja kulttuurin rakenteiden railoista ammentava fokus hahmottuu edeltäviä tekstejä selkeämpänä.

Poeettisten kysymysten vinkkelistä jälki onkin paikoin lohdutonta, ilkeämielistäkin

Forsblom onkin lyyrikkona parhaimmillaan piikikkään, teoreettisesti orientoituneen kulttuurikritiikin äärellä. Säälimättömän terävä, monin paikoin myös harvinaisen tarkkanäköinen kieli on nihilistisestä perussävystään huolimatta yhäti tehokas ilmaisuväline. Kuuluisia miehiä nesteessä sijoittuu niin ilmaisukeinojensa kuin aiheistonsa puitteissa jonnekin Juha Kulmalan, J.K. Ihalaisen ja Ville-Juhani Sutisen parhaiden runoteosten tietämille.

Vaikka merkittävä osa teoskokonaisuuden vetovoimasta palautuukin runomuodon sukkelan, aforismia, säemuotoa ja lyhytproosaa sotkevan elastisuuden puitteisiin, toimii kokoelman ilmaisu miltei poikkeuksetta tehokkaimmin juuri laveiden proosamuotoisten tekstien kohdalla. Kautta linjan suorasanainen, kaunistelematon tyyli hyötyy selvästi säemuodon rajoitteiden sivuuttamisesta; kirjoitukseen kehkeytyy piikikästä iskevyyttä, verevää ironista tenhoa:

”Siinä meille aukko, hienommin opening. Tosin toivioretkeläiset, nuo mainospalkalla esiintyvät Murjaanien kuningas ja tähteä pyörittävä Mänkki täyttävät tuota pikaa loputkin näköalasta hienopiirteisillä kasvoillaan.

Tervettä elintarvikeketjujen kilpailua ja yliopistollista sponsorihenkeä ilmentää nimenomaan tandemhahmo, kumpi kaksosista sieltä sitten tiiraakin. Januskasvoiset V&H näyttivät ampuma-aukoissaan yhtä aikaa Linnanmäen vedenneidoilta (ehkäpä feminiinimuoto Herodias alkaisikin sopia H:lle paremmin) ja niiden pesäpalloilla pudottamiseen tähtääviltä kohtalonsa aavistavilta maalitauluilta.

Kauloja tulee katkeamaan, oli joka tapauksessa maksavaa yleisöä rauhoittavin näköala.

Sen läpi ei tosin taaskaan nähnyt mitään.”

Poeettisen voimistelun kritiikki

Mitä kokoelman kieli- ja kirjallisuuskäsitykseen tulee, on vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että teksti viettää tarkoituksella vastakkaiseen suuntaan kuin kotimaisen nykyrunon kokeilevammin orientoituneet, kielen materiaalisuudesta ammentavat runousopit. Teoksen päättävä, aika tarkkaan puolet niteen sivumäärästä kahmaiseva osasto on nimetty ”Puhtaan vastakaanonin kritiikiksi”. Poeettisten kysymysten vinkkelistä jälki onkin paikoin lohdutonta, ilkeämielistäkin:

”Dialektiikalle oli käyttöä, mainitulle loiskeelle. Tosin vastakaanon vasta haki muotoaan: pitäisikö sen kusta pulloon, jotta se kelpaisi kuuluisaksi mieheksi nesteessä? Sen näyttäisi historia, pahimmoillaan suurmiesteoria.

Ei, sen olisi äkkiä nöyrryttävä tai se olisi todella passé. Eräänlaista voimistelua. Sen oli alettava etsiä itseään kuin penkkipunnerruksin, jotka olisivat katumusharjoituksia. Ei, ei, ei, sen olisi pyyhkäistävä pois tuollainenkin yhtä onneton metafysiikka, mutta tarkoittiko tämä koviksena esiintymistä? Kun sen vieterin veti käyntiin, loppu olisi historiaa.”

Oli poeettinen kritiikki oikeutettua eli ei, kiinnittää se huomion kokoelman omiin esteettisiin ja ideologisiin lähtökohtiin. Forsblomin runoilmaisun postmodernistisuus ilmenee teoksessa – itseensä käpertyvien kielipelien sijaan – diskursiivisesti värittyneenä asenteellisuutena, epäuskona kielellisten merkitysten mekaaniseen rakentumiseen. Kyyninen tulokulma hahmottuu kuitenkin aavistuksen nuhjuisena: eikö nämä merkitysten vakautta kyseenalaistavat jutut ole luettu jo aika monta kertaa?

En väitä, etteikö kokoelman kulttuurikritiikki olisi ajoittain hyvinkin osuvaa. Samalla olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että maailma on muuttunut sitten postmodernismin kaunokirjallisen, Suomessa verrattain lyhyeksi ja vähänimekkeiseksi jääneen kultakauden siinä määrin, että ehkä relevantin kirjallisuuden tyyli- ja tehokeinojen voisi olla ihan aiheellista seurata jo perässä.

Jos en itse varauksetta innostunutkaan kaikista kokoelman esteettisistä ratkaisuista, ei se toki tarkoita sitä, ettenkö voisi arvostaa teoksen poeettista tinkimättömyyttä. Forsblomin lyriikka on runousopillisessa vanhakantaisuudessaankin alati ajankohtaista, kiinnostavaa ja poleemiseksi artikuloitua. Aina sellainen vielä yhden kvasimodernistisen kielikuvaryöpytyksen voittaa.