Kultaiset tikapuut

Kirjailija-filosofi Heidi Liehu (s. 1967) nousi lehtien otsikoihin vuonna 1990 väiteltyään filosofian tohtoriksi teoreettisesta filosofiasta vain 22-vuotiaana. Samana vuonna hän julkaisi esikoisrunokokoelmansa Meillä on silmät, joka sisältää kiihkeäsävyistä ajatuksenvirtamaista tekstiä. Esikoisen jälkeen Liehu kirjoitti nopeassa tahdissa neljä runokokoelmaa, joiden jälkeen hän siirtyi kirjoittamaan feministisesti värittyneitä filosofisia ja yhteiskuntapoliittisia teoksia. 2000-luvulla Liehun kynästä on syntynyt myös kaksi romaania.

Edellisen runokokoelman Keskiyön enkelit (1996) julkaisemisesta on kulunut jo 12 vuotta, ja nyt Liehu palaa lyriikan pariin julkaisemalla kokoelman Kultaiset tikapuut. Kuudesta osastosta koostuva uusin teos jatkaa siitä, mihin Liehu jäi 1990-luvun kokoelmissaan. Reilu vuosikymmen sitten Liehua puhuttelivat erityisesti kuolemaa, rakkautta, ihmisyyttä ja todellisuutta koskevat perilyyriset kysymykset. Tyypillistä oli myös filosofissävytteinen pohdinta siitä, voidaanko kielen avulla yltää koskaan todellisuuteen. Tyyliltään Liehun varhaisemmat kokoelmat ovat assosiatiivista lyriikkaa, jossa viljellään runsaasti paradokseja. Kokoelmat ovat vankasti modernismin perinteissä kiinni, kuten uusinkin on.

Kultaisten tikapuiden minä elää eräänlaisessa lumoavassa vankilassa, jossa hän kohtaa paitsi aistinautintoja – arjen pieniä havaintoja – myös jatkuvasti merkkejä elämänsä päättymisestä. Voisi väittää, että minän kokemus vastaa Liehun Lumoavasta sellistä (1992) välittyvää käsitystä. Vaikka runon minälle elämä on heideggerilaisittain elämistä kuolemaa kohti, hän saattaa kokea vapauttavia, juovuttavia aistinautintoja – hän elää siis lumoavassa sellissä, yhtä aikaa vapaana ja vangittuna. Samantapaisesta kokemuksesta on kirjoittanut Eeva-Liisa Manner kokoelmansa Fahrenheit 121 runossa ”Illan ja aamun välillä”. Myös Kultaiset tikapuut kertoo eräänlaisesta eksistenssifilosofisesta etsinnästä vapauden ja kahleiden välillä.

Kuoleman paradoksit

Kultaisten tikapuiden ensimmäisissä osastoissa tärkeää on ristiriitainen oman kuoleman pohdinta. Kaksi ensimmäistä osastoa keskittyy tiiviisti kuolemaan, ja vasta kolmannessa osastossa sävy alkaa pikkuhiljaa muuttua, kun synkempien tunnelmien rinnalle nousee runon minän puhe rakkaudesta ja positiivisista aistihavainnoista. Kolmannen osaston avausrunon minä on kiedottu ”rakkauden seittiin” ja hän odottaa ”illan viileydessä [–] lukkia”. Tässä runossa Liehu tukeutuu runoudelleen tyypilliseen tapaan vapauteen ja vankeuteen kytkeytyvien kuvien ristiriitaan.

Kultaisten tikapuiden avausrunossa minä kertoo, kuinka kuolema ”viipyy minussa pitkään, / neljäkymmentä vuotta, / kahdeksankymmentä”. Hän pohtii, millaisena haluaa kuolemansa: ”sinisin hunnuin verhottuna / kulkusin koristeltuna / mirhantuoksuisena / Ystävänäni”. Siinä missä Liehun aiemmissa kokoelmissa kuolemaa käsiteltiin tautologisinkin paradoksein, nyt lähestyminen on moniulotteisempi ja eletymmän oloinen. Enää runoilijan tekstistä eivät paista läpi filosofiset taustavaikuttajat, kuten erityisesti hänen kolmesta ensimmäisestä kokoelmastaan, joista saattoi löytää suoria viittauksia esimerkiksi Immanuel Kantin (1724–1804) ja Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) ajatteluun.

Toisen osaston avausruno lähestyy kuolemaa ruumiillisuudesta käsin, mikä on Liehun aiemmalle tuotannolle tyypillistä. Kuoleman voi vastaanottaa helpottuneesti, jos sen käsittää epätäydellisestä kehostaan ja vajavaisuuksistaan luopumiseksi. Jos kuitenkin näkee elämän kauneuden ja kokee luonnon tarjoamia aistinautintoja, silloin voi olla vaikea luopua kuolemalle.

Liehun runot tutkailevat kuolemaa myös eettisistä ja ekologisista näkökulmista. Kokoelman toinen runo ”Tilinteko” on nykyihmisen suusta kirvonnut katsaus omiin eettisiin ja ekologisiin valintoihin ja niiden seurauksiin. Minä on iskenyt oman puukkonsa ”tuhansien / ankkojen, kanojen, kirkassilmäisten porojen kylkeen” ja on myös himoissaan ”tunkenut eläviä ostereita” suuhunsa. Tämänkaltainen erittely ja pohdinta luonnon kohtalosta on tyypillistä ekofeminististä Liehua. Varsinkin hänen naisfilosofisissa teoksissaan, kuten monumentaalisessa Perhosten valtakunnassa (Sphinx 1998), puhutaan usein luonnon tuhoutumisesta ja pahoinvoinnista, joka rinnastetaan naisten alistettuun asemaan yhteiskunnassa.

Kohti tulevaa

Kultaiset tikapuut esittävät aikaisempaa kypsemmän lyyrikko-Liehun, vaikka runoissa nojaudutaan paljon aiemmasta tuotannosta tuttuihin aiheisiin ja symboleihin. Monissa runoissa käytetään symbolina aurinkoa, jota Liehu on aina suosinut. Esimerkiksi kokeellisessa, feministisessä teoksessa Kirsikankukkia (1993) kuu määrittyy moneen otteeseen maskuliiniseksi, kun taas aurinko osoittautuu Liehulle yleensä positiiviseksi feminiiniseksi symboliksi. Myös Kultaisissa tikapuissa aurinko nähdään positiivisena. Runossa ”Kuvittelen kehostani” auringon valo osoittautuu syvän transsendentaalisen kokemuksen lähteeksi, joka inspiroi myös taiteelliseen luomiseen.

Uudessa kokoelmassaan Liehu välttää suurempia selittelyjä. Tosin vieläkin hän turvautuu aika runsaasti abstrakteihin käsitteisiin puhuessaan suoraan esimerkiksi onnesta, Jumalasta, lapsuudesta ja kuolemasta. Vielä puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin Liehu kirjoitti varsin tautologisesti runossaan: ”enkä koskaan koe kuolemaa / sillä kuolema on se / ettei enää koe”. Nyt hän lienee ottanut mallia äidiltään, runoilija Rakel Liehulta (s. 1939), ja lopettaa kuolemaa käsittelevän runonsa säkeeseen: ”Hoh. Kuolemaansa ei voi suunnitell”. Puuttuva a-kirjain merkitsee juuri sitä, ettei kuolemaa voi kokea, se vaan tapahtuu. Vaikka Liehu käyttää uusimmassa kokoelmassaan runsaasti paradoksia, tekniikka ei tunnu pakonomaiselta.