Ulijasta väkiä

Suomen keskustassa asuvalle Afrikka on tutumpi periferia kuin Pohjanmaa. Heikki Niskan kokoelman Ulijasta väkiä avausrunon mukaan ”Afrikasa on kuumempi ko hullun saunasa” ja Pohjanmaalla ”Koko puhto peittyy lummeen”. Sen ymmärrän, että Niskan mukaan ’Afrikassa on kuumempi kuin hullun saunassa’, mutta mikä kumman ”puhto” peittyy ja mihin ”lummeen”? Puhdasta lumetta, sitäkö Niska meinaa? Vai puhditonta lunta? Siis velttoa piriä? Jos kirjoittaisin yleisönosastoon kieleni puhtauden puolesta, tai olisin kriitikko Suomen keskustaajamassa, kieltäisin — ja jos ei muu auta –, niin säätäisin lain, jolla moinen vääntely kielletään. Ja runoilija Niskalta ensimmäisenä niskat nurin.

Jos Afrikassa ihmiset ovat Heikki Niskan kirjan ensimmäisen runon mukaan raadonhajuisia ja hirveän mustia, niin Pohjanmaalla talonpojan kielessä haisee ”kaikkein mustin ja väkevin maa”. Jos Afrikassa on tiikereitä ja leijonia, niin Pohjanmaalla on ”Lehemä, / kaunein kirkko”. Jos Afrikassa poppamiehen akat levittävät jalkojaan, niin Pohjanmaalla ”Me naijjaan vuojen vällein / ko yrität pojalle kaveria. // Ristus antaa pirruuttaan / meille seittemännen tytön”. Jos Afrikassa joka sadas osaa lukea, niin Pohjanmaalla ”ukko-opettaja raivostuu ja on tulipunainen, ko koulun vieresä on sikala” Jos Afrikassa kukaan ei usko Jumalaan, niin Pohjanmalla ”Jeesus kävelee vejen päällä”, ”Jeesus kulukee rantteella” ja ”Jeesus tullee mopolla”.

Suomen keskustassa asuvalle ja savolaiselle Niskan luoma Pohjanmaa on niin outo paikka, että jos vapaus sallitaan, mieluummin matkustan Afrikkaan. Niskan Afrikka vaikuttaa tutummalta ja turvallisemmalta kuin Pohjanmaan uho, urhoollisuus ja uskovaisuus. Pikkuhiljaa pelottaa, kun Niska julistaa, että toiset heimot luotiin vasemmalla kädellä:

”Toiset heimot luotiin vasemmalla käjellä: / hämäläiset on tervassa räpiköiviä etanoita, / lappalaiset pimiän pimahuttamia joikujia, /karijalaiset tunteisiin naulittuja itkijöitä, /savolaiset höperyyven sakkaa.”

Pohjanmaalla tiedetään, miten maa makaa, ja piirretään miekalla raja:

”Pohojolaisilla on tuulipukusten maasa / ulijuuven haarniska / ja oikeuvenmukasuuven miekka./ Pohojolaiset leppää vasta kirkkauven / valtaistuimella Ihimisen Pojan tykönä.”

Jospa Niskan runojen ylpeily, uljuus ja uskovaisuus ovat kumminkin pohjalaista kieroutta? Tai peräti huumoria? Siis niitä mainioita ominaisuuksia, joista hämäläisiä kehutaan Afrikkaa myöten. Näin voi olla, koska minua täällä Suomen keskustassa asuvana kuopiolaisena huvittaa, liki naurattaa, Niskan meijänkielen kehu, josta saan yhtä vähän selvää kuin niittymarista. Kun oikein ajattelee, järkeä ”Meijän kielesä” ei ainakaan ole — runoutta tämä on eikä totta:

”En kehu, mutta kyllä
meijän kieli on komiaa!
Siinä sitä on ajatusta ja järkiä!
Rätingit on selevät,
joka toisesta sanasta kirijain pois,
joka toiseen kirijain lissää.”

Kyllä minä kehun Teijän kieltä. Hullua hurskaammaksi en tule, mutta kun huvittaa, niin ilo valuu Niskan runojen juurista sormen päihin. Kun Niskan sanoja maistelee, Pohjanmaan lakeus avautuu pelloksi, mieli pehmenee mullaksi ja lopulta ”Kaikki on rakasta / suolaheinästä piliveen”.

Niskan sanat ovat yksinkertaisia kieliriemuja, joihin on lyöty ikätakuu. Ennen pettää moni muu sana — ehkä Afrikkakin — kuin tästä minulle niin tuntemattomasta kielestä häviää maku.

Ydinterve suomalainen

Niskan kokoelman nostan viiden päällimmäisen joukkoon luettuani viisikymmentä viime vuonna julkaistua runokirjaa. Päällimmäiseksi Ulijasta väkiä kuuluu Niskan viiden kokoelman joukossa, josta tämä on ensimmäinen murteella kirjoitettu.

Niskan Keski-Pohjanmaan murteella kirjoitetussa kokoelmassa tuntee, miten ääni tulee runoon. En väitä, että se on oma ääni mutta ainakin se on semmoinen, että siitä nauttii. Niskan neljästä edellisessä kokoelmassa tätä tekstin puhetta, kielen nostalgiaa ja ironista huumoria en ole osannut ottaa käyttööni.

Aikoinaan emerituskriitikko Pekka Tarkka poisti varmistimen lukiessaan murretta. Murre ei huvittanut Tarkkaa, joten joensuulaisen kirjailijan Simo Hämäläisen romaanin kielen alas ampumisen ymmärtää. Kiiltomadossa käydyssä keskustelussa tamperelaisen Tarkan karjalaisen huumorin tajuamattomuutta ei kyllä kaikin puolin ymmärretty. (Kts. Kiiltomato/keskustelu 27.11.–3.12.2000)

Kumma kyllä murteiden viljelyala vain laajenee unionissa, vaikka kriitikon mitta täyttyi. Yhteiskunnallisen runouden perään voi haikailla huomaamatta, että politiikka on muuttunut paikalliseksi. Kun globaali ahdistaa, tartumme siihen, mihin voimme vaikuttaa. Kun muut eivät meitä kuuntele, kirjoitetaan edes niin kuin puhutaan.

Kun muiden puheista nauttimisen sijasta oman kirjakielen puhtauden vartiointi kiinnostaa eniten, säilyy edes illuusio yhdestä kielestä, yhdestä kansasta ja yhdestä mielestä, joka kokee vissiin täyttymyksensä Euroopan neuvostoliitossa. Tai Germaniassa, johon Suomen intellektuellien parhaaksi arvioima kirjailija Volter Kilpi tähtäsi.

”Kilven tarkoitus oli siis nimenomaisesti nitistää Kullervo ja Ilmarinen, kaaos ja hysteria, metsäläisyys ja naisellisuus suomalaisesta kansanelämästä. Germaaninen terveys ja puhtaus on paras keino näiden ei-toivottujen ainesten kurittamiseen. Kilven sokea piste — Mustaklupu — tuntuu koskevan germaanisuuden mahdollista pimeyttä ja epäpuhtautta, samoin kuin hänen oman ’ydinterveen’ suomalaisuutensa mahdollista pimeyttä, pakanallisuutta ja muodottomuutta.” (Vadén, Tere: ”Volter Kilpi ja kielen paikallisuus”. Synteesi 4/2003)

Pohjanmaa tai savo on minusta kieli niin kuin võru Virossa ja meänkieli Tornionlaaksossa. Vakkasuomi ei ole kirjakieli, mutta silti se on ihmisen kieli. Ja jos haluamme tietää, ketä me ihmiset oikein olemme — ydinterveitä, metsäläisiä vai molempia — meidän on käteltävä murrettamme. Kumma kyllä jokainen kieli on erilainen paitsi kieliopiltaan myös sisältämältään maailmankuvalta, ja jokaisella kielellä on oma ideologiansa, joka on kätkettynä sen rakenteisiin.

Tutkitaan siis pohjanmaan teosta, kuunnellaan ”Van Kokin” puhetta ja kirjoitusta herkällä korvalla ja käynnistytään siitä kovasti häpeilemättä.

”Van Kokki maalaa äkäsellä innolla/
ohorapeltoja ja perunankukkia,/
taustalla huojuu lapsi ko horsma.”

Ääneen kirjoitettu Van Kokki

Lyriikan tutkijat puhuvat ”ääneen kirjoitetusta” runosta. Vuonna 2003 jotkut kirjoittivat jopa ”ääneen kirjoitetun” runouden paluusta vaikkapa Stella Parlandin ja Helena Sinervon runoista puhuessaan. Murteella kirjoitettaessa lienee esimerkiksi Tarkan mielestä edelleen kyse siitä, että se on väärin ääneen kirjoitettu.

On totta, että kirjoitettuna murre ei monestikaan huvita, ei edes proosassa. Vladimir Nabakovin Gogol-elämäkerran sanoin pelkkä paikallisväri ei synnytä kestävää kirjoitusta ja ”couleur locale” on ollut vastuussa monista hätäisistä arvostuksista: ”En ole koskaan kyennyt katsomaan silmästä silmään ihmisiä, jotka ovat nauttineet kirjoista vain siksi, että niiden tapahtumat liikkuvat eksoottisessa ilmapiirissä tai kaukaisissa paikoissa.”

Eksoottisen murteen kirjoittamisen runoon taitaa harva, ja yhtä hyvin kuin Heli Laaksonen kaikkein harvin. Nyt luettavan murrerunon kirjoittajien joukkoon kuuluu myös helsinkiläisen Kolmen Kruuun kokki Heikki Niska.

Toisin kuin laitilalainen Heli Laaksonen kalajokelainen ”Van Kokki” Heikki Niska on viihtynyt Helsingissä pitempään kuin noin kolmen runon kirjoittamisen verran. Helsingisä-osastossa Niska kuvaa kahdeksan runon verran paikallisia olosuhteita, jotka vaikuttavat varsin periferisiltä. Jos pääkaupungin sivussa ei ota unilääkettä ”ajjoisa ja palijo, / sillä hirviä, hirviä on / hilijasuuven hetki”, niin parhaiten tässä maalikylässä tuntuisi pärjäävän ’oploomovina’:

”Mää elän mun omasa, pöhölösä iskelmämaailmasa, sielä on niinkö äitin kainalossa, turvasa ja hyvä! Joskus puhelin soi ilikiästi. Mää yritän päästä soittajista äkkiä erroon, emmää jaksa niitten huolia ja murheita! On ilonen asia ko ystävät vähenee, jää enämpi aikaa tuumailulle.”

Jos pääkaupungin periferiassa suksi ei aina luista, niin se ei tarkoita Niskan runoissa sitä, että Pohjanmaan maailmannavassa luistellaan myötätuulessa suvet ja lumet. Toivottavasti se ei tarkoita sitäkään, että Niskan pitää kirjoittaa aina vaan keskipohjanmaata. Mieluummin välillä vaikka afrikkaa, realistisesti tai surrealistisesti työssä kuin kivi hedelmässä, mutta ilman vaikkapa Nabakovia puistattanutta romanttista folklorea, reippaita tukkilaisia, teräshampaisia maatuskoja tai ranskalaisia maalaisia.

Ilman puukkoa ja Jussi-paitaa runosta ”Kalajoen paarisa talavella 2003” saa vertailukohdan keskustaajaman ’äitin kainalolle’. Niin luen, vaikka sana ”kirsokuutti” on ilmeisesti lainattu suahilista tai tarkoittaa tässä kirjallisessa avaruudessa jota kuta Pohjanmaan lirupuroissa piilottelevaa norpan poikasta, kuuttia, joka muistuttaa kirsikkaa tai arkkua (saksaksi die Kirs(sche), kirsikka, tai viroksi kirss, kirsikka tai kirst, arkku)? Näin on runoilijan teoksesta pääteltävä, koska täällä Suomen keskustassa meidänkielen sanakirja ei tunne ”kirsoa” saati ”kirsokuuttia”.

”Isä ja pojat ajjaa raktoreilla lunta. Pomo vettää tukkulapusta kynät ja lehtiöt yli. Eno tekstaa ruokalistoja: Raavia lohta. Tarijoilija pyörii pilivesä, tuo viskin eestä kalijaa ja nisun. Kosmetolooki, kirsokuutti, lausahtaa elekantisti kavaljeerilleen: Tunnen makkaransyöjät ihosta. Tiskijukka viimestellee vesikampauksensa, raapustaa kappaleitten perrään: Hijas. Nopia. Voksi.”