Hollanninkieliseen nykyrunouteen on Suomessa voinut tutustua ainoastaan kirjallisuuslehtien sivuilla ilmestyneiden yksittäisten runojen suomennosten kautta. Onni on vaarallista -antologialla on siis ollut suuri tilaus. Nykyrunouden aina hämärää käsitettä antologian suomentanut ja toimittanut Heimo Pihlajamaa on tulkinnut väljästi – suuri osa antologian runoilijoista on syntynyt 40-50-luvuilla. Nuoremman ikäpolven esittelyä saamme vielä odottaa.

Valikointia ovat tahollaan tehneet myös hollantilaiset tekijät. Gerrit Komrijn toimittama ja auktoriteettiasemaan noussut Hollantilainen runous 19:llä ja 20:llä vuosisadalla ilmestyi alunperin vähän yli tuhannen runon valikoimana vuonna 1979. Siitä puuttuivat 50-lukulaiset runoilijat. Antologian laajennetussa laitoksessa vuonna 1996 tämä puute korjattiin.

Pihlajamaan esipuhe valottaa ansiokkaasti hollantilaisen kulttuurin perusteita ja runouden kehitystä. Siitä käy esimerkiksi ilmi, että kokeellinen runous on saanut jalansijaa vasta varsin myöhään, 1940-luvulla, ja että sonetti on ollut erityisen rakas muoto seurapelejä rakastavalle kansalle. Performanssirunous ei sen sijaan ole koskaan juurtunut Hollantiin, kun taas 90-luvulla rap ja runous ovat nousseet uudeksi ilmiöksi, ja Haagissa järjestetään joka syksy rap ja runous -tapahtuma.

Hollantilaisen runouden laadun ymmärtämiseksi on tärkeää tietää myös kulttuurisesta taustasta ja ominaispiirteistä. Hollanti on maa, jossa naapurit seuraavat tarkasti toistensa puuhia. Onni on vaarallista on viittaus Simo Schaman Embarrassment of Richesiin, joka selittää kansanluonnetta historiasta käsin. Kalvinismi ja sen korostama synnintunto ja armon valikoivuus on tärkein hollantilaiseen kansanluonteeseen vaikuttanut tekijä. Kalvinismin vaikutuksesta ajatellaan tai on ainakin ajateltu, että onni voi olla vain lyhytaikaista ja sitä seuraa vääjäämättömästi suru. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen kalvinismin ote on hellittänyt, tarkka-aistinen lukija on huomaavinaan kalvinismin vaikuttaneen myös nykyrunouteen. Monet antologian runoilijoista turvautuvat kuin luonnostaan mustaan huumoriin ja kuvaavat pikemminkin epätoivon kuin toivon tunnelmia.

Haluaisin olla joku toinen

Ironia, itseironia ja absurdismi tuntuvat viehättävän useaa antologian runoilijaa. Yllättävän moni antologiaan valittu runoilija kirjoittaa vanhenemisesta ja kuolemasta, arkipäivästä, ihmissuhteista yleensä, vanhempien ja lasten välisestä suhteesta tai metarunoa, runoa kirjoittamisesta. Lieneekö sattumaa vai seurausta antologian toimittajan mieltymyksistä, että valikoimassa ovat saaneet sijaa yllättävän monet tarinanluonteiset runot.

Antologian kiinnostavimmat runoilijat ovat luonteeltaan eksistentiaalis-metafyysisiä tai vahvan oman äänen kehittäneitä absurdisteja. Ensimmäinen erityisen kiinnostava löytö on hollannin kieltä ja kirjallisuutta opiskellut Tom Van Deel (s. 1945), joka harrastaa filosofisia
runonaiheita. ”Nyt kun on vielä valoisa” -runossa pohditaan identiteetin esitettävyyttä ja vaihdettavuutta: ”Nyt kun on vielä valoisa / haluaisin olla joku toinen, jänis / joka panee hatun päähänsä ollakseen mies.”

Toinen kiinnostava runoilija on Leonard Nolens (s. 1947), kirjailija ja kääntäjä, joka vuonna 1997 sai Constantin Huygens -palkinnon. Hänelle yksityiselämä on alisteinen runoudelle; ”elämä ei ole mitään”. Nolens käsittelee vanhempiensa kuolemaa ja oman itsenäisyyden saavuttamista. Hän on omalla tavallaan etäällä reaalitodellisuudesta, omassa ideaalimaailmassaan, jota ei ulkomaailma kosketa. Tämän hän tulkitsee vakuuttavin säkein: ”On sietämättömän kuuma. Kuulen heidän molempien ylhäällä / Hyväilevän, huohottavan, saavan nimiä, paisuvan, suurina / Ja kosteina he makaavat suutelemassa ja puremassa, ääniä / Joita varjosi nyt sängyssä päästävät. Olen kaukana siitä / Ja näen meidän riippuvan ikkunasta, käsikynkässä ja kuolleina.”

Eriek Verpale (s. 1952) on valikoiman ironisin runoilija. Runoissa kuvataan usein minän alemmuudentunnetta, eristyneisyyttä ja epävarmuutta, ja niissä esiintyy dominoiva nainen ja huomaamaton mies. ”Saat polttaa kaikki savukkeeni / viedä kirjani ja kieltää minulta / kahvin juomisen //…// kunhan et vain tee tyhmyyksiä.” Eva Gerlach (s. 1948) käsittelee runoissaan arkipäiväisiä asioita, henkilökohtaisia kipeitä tuntoja, ja hänen eksistentiaaliset kuvansa aukeavat joskus laajoiksi ajatelmiksi: ”Ei se niin ollut että me olimme hukanneet sen, / pikemminkin oli tie hukannut meidät, olimme jättäneet sen / jo kauan sitten.”

Toon Tellegren (s. 1941) on tuottelias lakoninen absurdisti, joka kuvaa epätoivoa ja pettymyksen tuntoja ihmissuhteissa mustalla huumorilla sävytettyinä: ”Mies putosi, / veti pensaita, kottaraisia, kauneutta / mukanaan. / ”Tee se uudestaan”, sanoi nainen, / ja mies putosi uudestaan, //…// ”Ja vielä yhden kerran”, sanoi nainen, / ja mies putosi uudestaan.” Anna Enqvist (s. 1945) käsittelee vanhempien ja lasten välistä suhdetta ja tekee surutyötä tyttärensä tapaturmaisen kuoleman jälkeen: ”Rakkaat vainajat istuvat ajattomassa / huoneessa, jonka ovet ovat kiinni. Ohi / menee päiviä jolloin en ajattele heitä.”

Kokoelman nuorin lyyrikko Peter Ghyssaert (s. 1966) soimaa toisaalta ironiseen sävyyn nykyporvariston charmantteja rituaaleja mutta on parhaimmillaan vastaansanomaton fantasianluoja, absurdisti, jonka runot ovat selittämättömiä: ”Toisena päivänä tulehtui haava: satu, / kuin kvartsiin suunnattu lamppu. / Hän hälytti hoitajattaret / he tulivat raapimaan häntä / pitkillä kynsillään jotka / lääkärit olivat pesseet.”

Onni on vaarallista on paitsi tärkeä uuden kielialueen runouden ensiesittely suomalaisille lukijoille myös mielenkiintoinen johdatus hollantilaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jolla tuntuu olevan yhtymäkohtansa protestanttisen etiikan kanssa. Kun työnteko ja jumalanpelko ovat kunniassaan, vain runous voi niiden ikeestä vapauttaa!

Jaa artikkeli: