Spiritus animalis. Kirjoituksia filosofian historiasta

Mitä lukija saa tietää, kun hän osuu silmäkkäin käytöstä poistuneen käsitteen kanssa? Näkeekö hän klassikkofilosofin elonhengessä – aineen liikuttajavoimassa – jäänteen, joka on paras sivuuttaa tai suodattaa nyky-ymmärryksen kielelle? Vai onko Descartesin spiritus animalis kenties vastaus jo unohdettuihin kysymyksiin?

Spiritus animalis. Kirjoituksia filosofian historiasta tarkastelee filosofisen tiedon kannalta keskeisiä merkitysten muutoksia. Kirjan kolmetoista esseetä kirjaavat muutosten syitä ja pohtivat samalla, miten nykylukija voi osallistua klassiseen keskusteluun. Aiheisto ulottuu tietoisuuden merkityksen historiasta ajattelun sukupuolisuuteen, antiikin tragedian hahmoista surrealismin filosofiaan.

Kirjan avausesseessä Kadonneet merkitykset – filosofinen historiallinen semantiikka professori Simo Knuuttila valottaa lukutapoja, joiden avulla käytöstä poistuneita käsitteitä on selitetty. Valistusmalli – jonka jatkajia edusti 1900-luvulla Bertrand Russell – koettaa kääntää systeemin vanhentuneet osat nykyajattelun kielelle. Historistinen malli puolestaan varoo tulkinnassaan lisäämästä filosofin ajatteluun mitään, mitä filosofi ei olisi itse tarkoittanut.

Knuuttilan mukaan ei ole anakronista eli väärin ajoitettua kysyä, miten käsite on sisältynyt eri aikoina syntyneisiin filosofisiin malleihin. Knuuttila mainitsee yhtenä teoreettisena osviittana Hans Georg Gadamerin Wahrheit und Methode -teoksen (1960), jossa ajattelutavat liitetään kulttuurisiin asiayhteyksiin: luettu voidaan ymmärtää uudelleen uudessa historiallisessa tilanteessa. Filosofinen historiallinen semantiikka on siten itsereflektoivaa: lukija ei vakuutu niinkään lukemansa ajatusmallin totuusarvosta, kuin oman ymmärryksensä rajoista.

FT Miira Tuomisen essee Antiikin näkemyksiä käsitteistä tarkastelee kahta antiikin käsitteenmuodostuksen pääsuuntaa. Platonilaisessa mallissa todellisuuden rakenne on järkisielussa ikään kuin ohjelmoituna, mutta ei vielä tietoisena. Havainnot tekevät rakenteesta tietoisen. Käsitettävyys on maailman itsensä ominaisuus ja toistuu ihmismielessä.

Menon-dialogissa Platon esimerkiksi osoittaa, että piirros ja Sokrateen kysymykset lähtökohtanaan orja voi ”muistaa” oikean ratkaisun geometriseen ongelmaan. Uusplatonismissa maailman rakenne puolestaan käsitetään yliyksilöllisellä intellektin tasolla, josta ihmisen on mahdollista päästä osalliseksi.

Aristoteleen näkemyksen mukaan jokaisella oliolla on lajin määräämä muoto. Muodon tehtävä on jäsentää materiaa yksilöolioiksi, joilla on tiettyjä lajityypillisiä välttämättömiä ja mahdollisia ominaisuuksia ja kykyjä. Muoto voi toteutua ihmisen intellektissä, joka sijaitsee ihmisruumiin sisällä rinnassa.

Muoto ”käy sisään” aistihavainnon – erityisesti näkemisen – avulla. Havainnosta syntyy muistikuva, joka tallentuu sieluun. Tuominen tarkentaa, että Aristoteleen mukaan ”intellektimme tulee identtiseksi ajattelemamme kohteen käsitettävän muodon kanssa ja tämä tekee varsinaisen ajattelemisen mahdolliseksi”. Keskiajan filosofinen realismi, joka tähdensi kohteen ja ymmärryksen yhtenevyyttä (adaequatio rei et intellectus), juontaa juurensa tästä Aristoteleen näkemyksestä.

Spiritus animaliksen rungon muodostavat esitelmät, jotka pidettiin Lilli Alasen 60-vuotispäivän kunniaksi syksyllä 2001. Uppsalan yliopiston filosofian professorina toimivan Alasen käsialaa on essee Descartes ja Elisabeth – filosofinen dialogi? Lukija temmataan keskelle kirjeenvaihtoa, jota kävivät 1600-luvun keskeinen filosofi ja nuori vallasta syöstyn perheen prinsessa.

Descartes omisti Filosofian periatteensa Elisabeth Böömiläiselle, jossa hän näki todellisen filosofisen hyveen, viisauden, toteutuvan kirkkaimmillaan. Descartesin mukaan Elisabeth käytti järjenlahjojaan oikein ja toimi sen mukaan, minkä tiesi parhaaksi.

Lilli Alanen pohtii, voidaanko Elisabethia pitää filosofina. Ylhäisönaisen kasvatuksen saaneena Elisabeth kirjoitti kirjeitä, muttei yhtään teosta. Alanen esittelee kiinnostavasti sekä puoltavan että vastustavan kansainvälisen näkemyksen Elisabethin asemasta. Alanen näkee Elisabethin kysymykset haastavina, koska ne auttoivat kuuluisaa filosofia tarkentamaan ajatteluaan. Elisabeth myös kyseenalaisti Descartesin neuvot: hän penäsi vaivoihinsa tehokkaampaa lääkettä kuin pelkkää järjen ohjausta!

Toisaalta nuori kirjekumppani kuvailee saamaansa filosofista tukea platonisin sanakääntein. Descartesin tapa päätellä saa ”minut löytämään sielustani tietoa, jota en ollut ennen huomannut”, Elisabeth kirjoittaa filosofille vuonna 1645. Esseensä lopuksi Alanen tiivistää näkemyksensä: ”Voiko mikään selvemmin osoittaa, että Elisabeth omasta puolestaan piti ajatustenvaihtoa Descartesin kanssa filosofointina sanan perinteisessä sokraattisessa merkityksessä ja että hänelle kysymys oli yhteisestä henkisen kasvun ja totuuden etsinnästä?”

FT Timo Kaitaron essee Ferdinand Alquié ja surrealismi päättää kirjoituskokoelman. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa syntynyt surrealistinen liike halusi irti laskelmoivasta asenteesta ja hyötyajattelusta. Kaitaro kuljettaa rinnan kahta näkökulmaa: toinen kuvaa kirjailija André Bretonin johtaman ryhmän kokemuksellista suhtautumista todellisuuteen ja toinen liikkeen akateemisen ”ystävän”, Descartes-tutkija Ferdinand Alquién (1906-1985) ajattelua.

Kaitaro selventää monipuolisesti surrealismin taiteellista ja poliittista taustaa. Kiinnostus kommunismiin ei hämärtänyt 1920-luvulla liikkeen alkuperäistä suuntaa. Nimi surrealismi viittaa siihen, että havaitun asian takana on mahdollista aavistaa jotain muuta. Surrealismi tosin kielsi kaiken tuonpuoleisen olemassaolon, koska ”surreaalisuus” Bretonin mukaan sisältyy todellisuuteen itseensä. Se täytyy vain löytää. Teoksessaan Philosophie du surréalisme (1955) Alquié kirjoittaakin, että runouden tehtävä on kriittinen ja negatiivinen: sen tulee ”derealisoida”, purkaa todellisuutta ja paljastaa siinä oleva yllätyksellinen ulottuvuus.

Kuten kommunisti ja romanttinen runoilija voivat Bretonin tavoin asua samassa persoonassa, myös rationalisti Alquié saattoi olla surrealismin syvällinen ymmärtäjä. Saman monialaisuuden voi todeta Spiritus animalis -kirjoituskokoelman esseissä kauttaaltaan. Tulkintaa ei synny ilman alkutekstiä, ilman persoonallisen ajattelun innoitusta. FT Pauliina Remes tiivistää uusplatonismia käsittelevän kirjoituksensa lopuksi teoksen kantavan ajatuksen: ”Filosofian historiassa ja erityisesti sen tutkimuksessa lähtöteema soi vahvasti myös lopputuloksessa.”