Heini Päivärinteen esikoisteos 22 päivää on kokoelma novelleja, joissa arki nyrjähtelee paikoiltaan yllättävillä tavoilla ja elämä asettuu odottamatta uuteen valoon. Rehtorinaisen elämä muuttuu yhden satunnaisen ratikkapysäkillä vaihdetun katseen vuoksi, Valintatalon kassa sairastuu tuijotussyndroomaan, jonka oireena sanat, seinät ja rakennukset alkavat vaihdella holtittomasti paikkaa. Vielä raskaammin mieli nyrjähtää, kun tunnollinen perheenäiti muuttuu kapinoivaksi murrosikäiseksi saatuaan rintaansa 16-vuotiaan teinin uhmaa sykkivän sydämen. Päivärinteen novelleille on tyypillistä luonnollisena näyttäytyvän järjestyksen hajottaminen, paljastaminen keinotekoiseksi: “Minä uskon, että sinäkin pystyisit muuttamaan sanajärjestystä“, hän kirjoittaa.

Novellien maisemana on absurdin sävyttämä arki, jossa liikutaan usein vahvasti ironisin äänenpainoin. Riemastuttavimmillaan Päivärinne vie lukijansa nymfomaanin hautajaisiin, jossa kirkkoherra puhuu vainajan “antaumuksellisesta“ seurakuntatyöstä; “puutteessa elävien hyväksi“, lisää kovia kokenut entinen aviomies. Ratikkapysäkillä äkki-ihastunut rehtori puolestaan kertoo työpäivästään: “Koulussa uppoudun hallinnollisiin töihin eli pelaan Play Stationia“. Näissä novelleissa ironinen ote toimii mutta laimentuu toisissa pelkiksi näennäisnokkeluuksiksi. Esimerkiksi joulupyhien ruokarituaaleista ja sukulaisvierailuista esitettävät huomiot ovat melko kuluneen oloisia. Novelli ”Kiinteälihainen nainen” onkin kokoelman heikoimpia juuri tylsäkärkisen ironiansa vuoksi. Laji on tunnetusti vaikea, ja vaikka Päivärinne näyttääkin kyntensä oivallisena vinosta katsojana, matkaa todelliseen taituruuteen vielä jää.

Kuka elämääsi elää?

Humoristisen käsittelytavan alla novelleissa on – onneksi – vakavampiakin sävyjä. Päivärinta nostaa teoksen niminovellin ja samalla koko kokoelman keskeiseksi kysymykseksi sen, onko elämä mennyt menojaan ja hukkaan. Niminovellin Iira, setänsä vanhoillisesti kasvattama kirurgi-taidemaalari, menestyy urallaan mutta on jäänyt ikuisesti lapsen vaatteisiin ja viettää pelkkää muiden ohjailemaa näennäiselämää. “Iiraa itkettää kaikki olemattomat tyttöystävät, saapumatta jääneet kirjeet, puhumattomat puhelut. Itkettää ihan kaikki se, mitä ei ole ollut.“ Iira ei ole voinut elää omien valintojensa mukaan. Elämä on todellakin on mennyt menojaan ja hukkaan. Novellissa ”Metamorfoosi” sen sijaan tavataan mies, joka on valintansa tehnyt: “Hän antoi ymmärtää, että kaikki on hyvin, että hän saa istua eduskuntatalon portailla vaikka koko loppuelämänsä ja syödä näkkileipää.“ Valinta saattaa vaikuttaa kummalliselta – eikä sitä mitenkään selitellä – mutta ainakin se on miehen oma. Se on hänen olemassaolonsa tae, hänen maailmansa järjestys.

Yhteiskunnallisetkaan teemat eivät ole Päivärinteen novelleille vieraita. Luokkaerot nousevat ratkaisevaksi kysymykseksi, kun insinöörimiehen ja siivousfirmassa työskentelevän naisen kihlaus purkautuu insinöörin luokkatietoisen ylimielisyyden vuoksi. Toisaalla pohditaan, onko ekonomi oikealla paikallaan Valintatalon kassalla. Työttömyyttä sivutaan niminovellin kehyskertomuksessa, jossa kerrotaan työttömän uraa suunnittelevasta pikkupojasta – “ammatti kulkee suvussa“. Näissä esimerkeissä yhteiskunnallinen pohjavire on säädetty hyvin kohdalleen, mutta ajoittain on havaittavissa tarpeettoman tosikkomaista ja kaavamaista vastakkainasettelua. Kun hienostorouvan sesongin mukaan vaihtuvat verhot vertautuvat vaatimattomamman kertojan ikkunassa roikkuvaan iänikuiseen lakanaan, vertaus ei ole kiintoisa vaan ylimielinen. Valtaosin teksteihin upotettu lievä yhteiskuntakriittisyys kuitenkin toimii.

Suorapuheista arvailua

Kokoelman onnistuneimpia novelleja ovat monologista kirjemuotoa käyttävä, pirullisuudessaan hykerryttävä ”Ex-viitankantaja” ja äidin ja tyttären koskettavista puheenvuoroista rakentuva ”Saatan ymmärtää”. Päivärinne suosii muutenkin minäkertojaa – ja turvautuu tekniikan suomiin vapauksiin vähän liikaakin: ajatus liikkuu, mutta ympäristö jää epätarkaksi. Dialogia Päivärinne käyttää huomattavan vähän, eikä se selvästikään ole hänen vahvin puolensa. Onnistunut ratkaisu sen sijaan on useassa novellissa hyödynnetty sivustakatsojan näkökulma. Kun kerronnan varsinaiseen kohteeseen saadaan vapauttavaa välimatkaa, tekstiin tulee miellyttävää ilmavuuden ja tuoreuden tuntua. Usein liikutaan pitkänkin matkaa herkullisen arvailun tasolla: “Minulla on mielikuva miehen vaimosta torpparin tyttönä, joka on joutunut nukkumaan kahdeksan sisaruksensa kanssa samassa huoneessa, saanut päälleen isojen siskojen paikatut vaatteet ja hiihtänyt kouluun talvisessa hämärässä veljensä liian isoilla suksilla, joista siteet aukeavat jokaisessa ylämäessä.“

Ihmiskuvaajana Päivärinne on taitava: “Iiran liike muuttuu mielialan mukaan. Joskus hän kävelee hyppäyksittäin kuin houkka, nostelee käsiään ylös ja heiluttaa holtittomasti. Joskus, jos kaukaa katsoo, Iiraa luulisi vanhukseksi, joka kävelee haluttomasti. Näyttää siltä kuin joka askel sattuisi.“ Tällaista kuvausta kuitenkin löytyy tekstistä harmittavan vähän. Myös ihmisyyttä yleensä pohditaan hauskasti ja sattuvasti: “Jos joku sanoo minulle, että olen yksinkertainen, niin minä olen varma, että ihmiset ovat useimmiten liian moninkertaisia.“ Päivärinne suosiikin teksteissään yksinkertaistettua suorapuheisuutta; moninkertaisuus on piilotettu mutkattoman puheenparren alle. Tällaisen tyylin parissa Päivärinne on ilman muuta omimmillaan.

Kielellistä epävarmuutta

Päivärinteen monia novelleja vaivaa harmittavan usein sama ongelma: idea on hyvä, mutta toteutus osuu vain melkein kohdalleen. Mukana on hyviä oivalluksia ja virkistävää näkemyksellisyyttä, mutta teksti on ajoittain sekavaa, sinne tänne harottavaa. Esimerkiksi niminovelli on liian pitkä ja tarinaltaan hajanainen. Ainekset eivät pysy koossa, näkemys ei tiivisty. Useita muitakin novelleja vaivaa keskeneräisyyden tuntu.

Myös kielellistä ja jopa kieliopillista epävarmuutta on häiritsevissä määrin. Jonkinlaista väärää puhekielisyyttä on mielestäni lauseissa “Miehet haluaa minua“ tai “Minun mielestä onneksi“. Virheitä on isojen alkukirjainten käytössä (“Itsenäisyyspäivä“, “Beagle“). Tämä saattaa vaikuttaa pikkuseikalta mutta on – satunnaisten painovirheiden kera – kuitenkin omiaan luomaan tarpeetonta huolimattomuuden vaikutelmaa. Editori olisi saanut olla joka suhteessa ankarampi. Ongelma lienee pienkustantamoille tyypillinen.

Ideoitten tasolla tekstit ovat kuitenkin omaperäisiä ja kiinnostavia, ja ajatuskulun tärkeilemätön mutkattomuus on väliin varsin osuvaa: “Minä mietiskelen rakkautta. En saa selville, mihin mies ja nainen sitä tarvitsevat. Tajuan lapsen.“ Kaiken kaikkiaan Heini Päivärinteen 22 päivää on mielenkiintoinen esikoisteos, jossa tekstien viimeistely ja virittely on kuitenkin jäänyt harmittavasti puolitiehen.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa