Locarnon kerjäläiseukko ja muita kertomuksia

Heinrich von Kleist (1777–1811) oli Heidelbergin romantiikan aikalainen mutta ilmiönä irrallinen. Muutaman näytelmän ja kertomuksen käsittävä tuotanto ei kelvannut 1800-luvulle, mutta seuraavalla vuosisadalla ekspressionistit ja sitten absurdin teatterin ystävät löysivät hänet.

Von Kleist, preussilainen ylimys ja upseeri, on ollut kenties tuotantoaan kuuluisampi kauhuromanttisen kohtalonsa takia: depressiivinen kirjailija tutustui parantumattomasti sairaaseen Henriette Vogeliin, ja pari teki kaksoisitsemurhan. Tragedia on taustana muun muassa Alberto Moravian maailmansotien välistä eurooppalaista sielunmaisemaa luotaavassa romaanissa 1934.

Sokeat voimat

Locarnon kerjäläiseukko koostuu kahdeksasta kertomuksesta. Niiden teemat ja motiivit maistuvat romanttisen kirjallisuuden ydinmehulta: on rakkautta ja nuoruutta, veristä tragediaa ja kummitustarinointia. Maisema on Pohjois-Italia ja Latinalainen Amerikka. Jos tapahtumat sijoittuvat pohjoisemmaksi, ne ovat ajallisesti etäännytettyjä keskiajalle (Kaksintaistelu) tai 1600-luvulle (Pyhä Cecilia). Mieltymys eksotiikkaan on siis yhteistä von Kleistille ja ajan valtavirralle. Henkinen ja hengellinen ympäristö on katolista – mitä luterilaisuudesta irti saisikaan?

Italia näyttäytyy saksalaisen kirjallisuuden ”toisena”. Se oli Goethelle matkakohde, Winckelmannille antiikin hautausmaa. Alpit jakavat maailman reaaliseen ja unien Italiaan.

Mieltymyksessään kauheuksiin von Kleist tuntuu ennakoivan Edgar Allan Poeta.

Kertomukset päättyvät yleensä tuhoon, jopa verilöylyyn. Yksilö tai yhteisö putoaa ja vetää mennessään koko maailman. Novellissa Maanjäristys Chilessä päähenkilöpari on romahtanut yhteisön silmissä moraalisesti, sitten koko kaupunki romahtaa maanjäristyksessä, lopuksi – juuri kun kaikki on kääntymässä hyväksi – alkaa tulla ruumiita. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti sokeiden voimien – sodan tai sairauden tai ”perimän” ja perinnön – armoilla. Mieltymyksessään kauheuksiin von Kleist tuntuu ennakoivan jotain tulevaa, esimerkiksi Edgar Allan Poeta.

Näiden tarinoiden sankareille ja sankarittarille käy huonosti heidän hartaasta uskonnollisuudestaan riippumatta. Tämä illuusioiden kato ja moraalinen ambivalenssi näyttää helpolta yhtymäkohdalta von Kleistin ja ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisten, unelmista riisuttujen taidevirtausten välillä.

Novelleista yksi, O:n markiisitar, päättyy perinteisessä mielessä onnellisesti. Senkin keskeisenä teemana on raiskaus.

Von Kleistin maailma on pinttyneen aristokraattinen: eukot kelpaavat kuolemaan ja kummittelemaan. Yläluokka näkee ja kokee ja elää ulkoisten – sisäistetyiksi muuttuneiden – käyttäytymissääntöjen paineessa. Vapautta ei ole missään, ja sen kaipuu täytyy lukea rivien välistä.

Kleist nyt?

Aatteet riepottelivat von Kleistin taitelijahahmoa kuin kuollutta lehteä. Kantin Puhtaan järjen kritiikki syöksi hänet syvään kriisiin, Sveitsissä hän yritti elää Rousseaun oppien mukaisesti. Napoleonin sodat veivät hänet vankilaan ja politiikkaan. Sellaista oli se aika.

Mitä suomalainen lukija löytää von Kleistista nyt? Jos joku kuvittelee, etten ole oikein syttynyt näille kertomuksille, hän on oikeassa. Teoksen kääntänyt Marja Wich kirjoittaa, että nimikertomus on ”saksalaisen lyhytproosan ehkä merkittävin saavutus”. En ymmärrä. Faroksen sinänsä arvokas julkaisu on vaarassa jäädä kirjallisuushistorialliseksi kuriositeetiksi. Muistan TV-teatterin esittäneen von Kleistin Rikottua ruukkua – näytettäköön se uudestaan. Ja Tammi voisi ottaa Mikael Kolhaasista uuden painoksen. Katsotaan sitten.

Pertti Lassila haukkui Helsingin Sanomissa Locarnon kerjäläiseukon käännöksen. En ole verrannut suomennosta alkutekstiin enkä (tähän valikoimaan kuulumatonta) Mikael Kolhaasia lukuun ottamatta tunne Elvi Sinervon vanhoja käännöksiä. En ota asiaan kantaa. Marja Wich kääntää hyvälle ”normaalisuomelle”, mutta jos von Kleistin kieli on ”täysin omintakeista” niin kuin kääntäjä kirjoittaa, ei se suomennoksesta välity.