Viimeinen samurai (The Last Samurai)

Tämän tarinan olisi voinut kertoa helpomminkin. Mutta tarvitseeko niin tehdä? Viimeinen samurai oli minulle 569 sivua nautintoa, huvittuneisuutta, ärtyneisyyttä, väsymystä ja tylsistymistä. Se on kuin tietosanakirja, jonka hakusanojen välissä on kertomus kahden ihmisen elämästä. Se on vielä enemmänkin. Helen DeWitt uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja tyyliä.

Sibylla on yksinhuoltajaäiti, jonka mielestä Kurosawan elokuva Viimeinen samurai on loistelias. Niinpä hän katsoo sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Lisäksi hän on loputtoman kiinnostunut laajentamaan tietomääräänsä kaikesta mahdollisesta. Sibyllan poika Ludo on pieni lapsinero, joka on halukas oppimaan jo neljävuotiaana vieraita kieliä.

Sibylla ja Ludo elävät sosiaalisesti eristyneinä omassa erikoisessa tiedon maailmassaan. Kasvaessaan Ludo alkaa kiinnostua yhä enemmän löytämään isänsä. Äiti ei ole lainkaan halukas kannustamaan poikaansa tämän tiedon löytämisessä. Ludo on kuitenkin sinnikäs ja haastattelee lukuisia isäkandidaatteja. Nämä kohtaamiset ovat kirjan intensiivisimpiä kohtia.

DeWitt on kertonut, että hänellä oli raju riita isänsä kanssa, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa Viimeistä samuraita. DeWitt olisi toivonut, että hänen isänsä olisi ollut avuliaampi. Kirjassa hän halusi kääntää päälaelleen ajatuksen siitä, että aikuiset koettelevat ja testaavat lapsia. Ludo koettelee ja testaa isäkandidaatteja.

Ludon tieto ei riitä

Kerrontaan ja henkilöihin tulee syvyyttä Ludon kasvaessa, jolloin hänestä tulee tarinan pääasiallinen kokija ja kertoja Sibyllan sijaan. DeWitt onkin kirjoittanut kirjansa palasina. Ludon kohtaamiset isäehdokkaiden kanssa hän kirjoitti ensin, ja se oli nopeaa ja helppoa. Muun osan kirjoittamiseen meni kaksi vuotta. Kertomuksen alun, joka kertoo Sibyllan elämästä ennen Ludoa, hän sanoi olleen hankala työstää. Se erottuukin muusta tarinasta omana hieman irrallisena palasenaan mutta on yhtä mainiota kerrontaa kuin Ludon isäkohtaamisetkin.

Sibylla jää henkilönä psykologiselta syvyydeltään vajaammaksi kuin Ludo, mutta hänen ’epä-äitimäisyytensä’ on hassulla tavalla riemastuttavaa. Sibylla vie Ludon kouluun kuusivuotiaana, vuotta liian myöhään, ja kaiken lisäksi maanantaipäivänä, koska hän on varma, että oli itse aloittanut lapsena koulunkäyntinsä maanantaina. Sibylla ei myöskään osaa päättää, onko Ludon nimi Stephen, Steve vai mahdollisesti David.

Sibyllan suhtautumisen Ludon innostukseen oppia vieraita kieliä voi nähdä lasten yksilöllisyyden puolustuksena. Lapsen innostusta tulisi tukea, vaikka se sitten kohdistuisi aikuisen kannalta katsottuna kuinka väärään aiheeseen tahansa tai tapahtuisi vääränä ikäkautena. Samalla on muistettava toinen puoli: tiedolla ei voi pelastaa toista ihmistä, vaikka kuinka haluaisi. Kaikki Ludon tieto on heikko ase hänen kohdatessaan syvän inhimillisen kärsimyksen. Ludon kohtaloon liittyy tragiikkaa. Hän luulee saavansa isän itselleen älynsä ja tietonsa avulla. Hän määrittää itsensä erinomaisuutensa kautta arvokkaaksi eikä ajattele, että hän olisi rakkauden arvoinen vain olemalla olemassa.

Kolmen teeman maailma

Kirjan maailma kiertyy tiedon ympärille. Siinä ei niinkään pyritä ymmärtämään vaan tietämään yhä enemmän. Teoksen voisi vaikka sijoittaa kirjahyllyynsä tietokirjojen osastoon. Jos teemoihin jaksaa paneutua, loppuun päästyään ymmärtää hieman aiempaa enemmän homeerisesta epiikasta, matematiikasta, japanin kielestä, aerodynamiikasta, fysiikasta ja musiikista. Raskaaksi nämä aiheet tekee se, että niistä ei suinkaan esitellä perusajatuksia vaan hyvin vahvat tiedot vaativia osia kuten esimerkiksi Bernoullin yhtälö, joka kuvaa pyörteistä virtausta.

Tiedon lisäksi loppua kohden nousee toinen teema, matka, lähes yhtä tärkeäksi. Kyse ei ole mistä tahansa matkasta vaan sankarillisesta matkasta vuoristossa tai viidakossa, jossa koetellaan inhimillistä sietokykyä ja kekseliäisyyttä. Samalla sankari mielellään pelastaa yhden paikallisen ihmisen vaarasta tai opettaa hänelle jotakin, vaikkapa matematiikkaa. Sankaruus liittyy Kurosawan elokuvaan sekä Homeroksen Iliakseen ja Odysseiaan. Sankaruuden voi nähdä kirjan kolmantena teemana. Samalla kukin teema on myös anti-teema: Tieto ei riitä isän saamiseen, matka ei ratkaise vaan luo ongelmia, ja sankaruus on usein hölmöä toimintaa.

Miniatyyrimainen kokonaisuus

DeWittin kieli on vähäeleistä ja niukkaa, tosiasiat kertovaa. Samalla se on höystetty hyrisevällä, ironian sekaisella huumorilla. Kielellinen tyyli sopii hyvin Sibyllan ja Ludon mielenmaailmaan.

Kirjan rakenne on kiehtova; se mietitytti minua koko ajan, ja puran sitä yhä. Tavallaan kirjasta puuttuu juoni, ja kuitenkin siinä on jämerästi kantava perusvire. Kirja on lukuisista miniatyyrikertomuksista koostuva kokonaiskertomus, joka parhaimmillaan imee syvälle maailmaansa. DeWitt uudistaa kirjoittamista kokoamalla monimuotoisen, monikerroksisen ja moniulotteisen paketin menettämättä täysin otettaan missään vaiheessa. Hetken aikaa kirjan puolivälissä ja loppuvaiheessa kertomuksen imu ei jaksa kantaa. Tiivistäminen olisi ollut tarpeen. Ongelmallisia olivat myös kohdat, joissa DeWitt rikkoo totuttua kerronnan rakennetta ja rytmiä sijoittamalla etenevän kertomuksen sekaan Ludon äänekkäitä sanoja hyvin tiheästi ja suurin versaalikirjaimin.

Huolellisen lukemisenkin jälkeen minulle jäi olo, että kirjasta on löydettävissä vielä monta tasoa ja toisiaan kommentoivia kohtia. Viimeinen samurai on ärsyttävällä tavalla helppo ja sujuvalukuinen kirja. Samalla se kutittaa tiedostamattoman kerroksia houkutellen sieltä esiin vähä vähältä yhä uusia risteäviä ajatuspolkuja.

Suomentaja Anna-Laura Talvio ’Elone’n tehtävä ei ole ollut helppo. Hämmennystä herättää se, että kirjassa on suoria suomenkielisiä sitaatteja muun muassa islantilaisesta Njalin saagasta, Homeroksen Iliaasta ja Shakespearen Hamletista. Kustantaja ei ole erikseen merkinnyt sitaattien suomentajaa, joten oletan, että ne on tehnyt tämän kirjan suomentaja. Ovatko uudet käännökset tarpeen?

Painotyö on vaatinut tarkkuutta, sillä kirjassa on runsaasti kiinalaisia, japanilaisia ja kreikkalaisia kirjoitusmerkkejä sekä hiukan arabiaa. Suomen kielen oikoluku olisi vaatinut vielä hieman viimeistelyä. Tyylikkään päällyslehden on suunnitellut Timo Mänttäri. Kirjan henkeen olisi sopinut räväkämpikin visuaalinen ote, mutta tällaisena se ei ainakaan karkota lukijoita.