Iltalentoja kysyy, turtuvatko tulevat sukupolvet tuhoon. Helen Macdonald kuljeskelee esseissään luonnon mystifioinnin ja sen kritiikin välimaastossa.

 

Helen Macdonald nousi lukijoiden tietoisuuteen palkitulla menestysteoksellaan H niin kuin Haukka (2014, H is for Hawk, suom. Irmeli Ruuska, 2016). Siinä hän käsitteli isänsä kuolemasta seuraavaa surutyötä ja selviämistä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta haukankasvatuksen kautta. Teos onnistui yhdistämään toisiinsa syvän henkilökohtaisen kokemuksen ja yleisemmän ekologisen pohdinnan.

Samankaltainen yksityisen ja yleisen yhteen nivominen toistuu kirjoittajan esseekokoelmassa Iltalentoja (2020, Vesper Flights, suom. Irmeli Ruuska, 2021). Siinä missä edellinen kirja uppoutui suruun ja kertoi perusteellisesti niin yhden isän ja tyttären kuin yhden ihmisen ja linnun – Macdonaldin ja kanahaukka Mabelin – tarinan, uuden kokoelman noin neljässäkymmenessä lyhyessä esseessä on väistämättä useampia näkökulmia ja aiheita. Ehkä sen vuoksi tunnelma on välähdyksenomaisempi. Jokainen essee ei tunnu kokonaisuuden kannalta yhtä tärkeältä. Parhaimmat niistä ovat kuitenkin oivaltavia.

Macdonald kuvaa olevansa yksinäinen tai ”reviiristään tarkka” ihminen.

Kaiken keskiössä toistuu ja kirjailijaa kiehtoo tälläkin kertaa sama teema: ihmisen ja luonnon suhde. Ja miksipä ei kiehtoisi? Elämme keskellä ennennäkemättömän nopeaa luontokatoa sekä ilmastonmuutosta. Maailmanlopun tuntu häilyy muutenkin vahvana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tässä tilanteessa monet teksteistä ovat ajankohtaisia.

Kirjan esipuheessa tekijä toivoo sen olevan kuin kuriositeettikabinetti tai ihmeiden kammio. Hän onnistuukin hyvin kuvaamaan maailman täynnä kiinnostavia salaisuuksia, pesiä ja metsien sopukoita. Luonto ei silti ole vain jossain kaukana vaan on läsnä kaikkialla ihmisten keskellä. Eläimet valtaavat sopeutuvaisesti rakennelmamme, kuten pilvenpiirtäjät tai tehtaanpiiput.

Teoksen kieli vilisee hauskoja yksityiskohtia. ”Sienten leveät lakit ovat kuin maitokahvikuppeja” (s.  88) ja toisaalla talvisessa metsässä käveltäessä ”jalan alla katkeavan oksan rasahdus on kuin pistoolinlaukaus” (s. 93). Irmeli Ruuskan suomennos tavoittaa nyanssit onnistuneesti.

Moni esseistä alkaa tehokkaalla kuvauksella. Lukija ikään kuin pudotetaan kohtauksen tai useassa tapauksessa maisemamaalauksen sisään.

Ystäväni Judith katkaisee kynsisaksilla kuolleelta sirkalta pään poikki ja heittää hontelon, piikkisen keskiruumiin pois ennen kuin pudottaa takaruumiin keittiön pöydällä olevaan pieneen posliinikippoon, sellaiseen, jossa voisi pitää oliiveja tai suolarinkeleitä. Sirkan sisälmykset ovat yhtä valkoisia ja kermamaisia kuin pehmeä juusto. Ulkona puutarhassa nahistelevat varpuset, ja kitin läpi rusahtavat viikatemaiset terät ja yksitellen kasaan pudotettujen hyönteisenosien ropina vastaavat niiden tirskutukseen. (s. 282.)

 

Eläin ihmisessä

Macdonald on ristiriitainen kirjoittaja ja tarkkaillee teksteissään tätä ristiriitaisuutta monilta eri kanteilta. Yhtäältä hän toteaa aivan teoksen lopussa: ”Nykyään minusta on lohdullista tietää, etteivät eläimet ole kaltaisiani, ettei niiden elämässä ole lainkaan kysymys meistä” (s. 323). Toisaalta hän tutkii esseissään juuri sitä, miten monin tavoin jatkuvasti inhimillistämme eläimiä. Hän vertautuu itsekin eläimeen kokoelman alusta alkaen. Hautomakoneessa olevat linnunmunat saavat hänet liikuttumaan mielleyhtymästä omaan vauva-aikaansa keskoskaapissa ja hän kuvaa olevansa yksinäinen tai ”reviiristään tarkka” ihminen.

Monet esseistä osallistuvat eläinten myyttiseksi tekemiseen. Kuten H niin kuin haukan kohdalla, erilaiset linnut ja niihin liitetyt merkitykset ovat jälleen kirjoittajalle korostuneen tärkeitä. Toisaalta Macdonald pohtii paljon sitä, miten ihmiset käyttävät valtaa määrittelemällä luontoa haluamillaan, usein oudoilla tavoilla. Esiin nousee vaikkapa joutsen kansallismielisyyden edustajana ja se miten Brexit on entisestään korostanut romantisoidun luontokuvauksen keskeisyyttä Britanniassa.

Erityisesti tervapääsky, jota kuvataan muiden muassa teoksen nimiesseessä, kiehtoo Macdonaldia. Pääskyjen sanotaan tekstissä olevan esimerkiksi ”luonnostaan käsittämättömiä ja siksi pikemminkin enkeleitä” ja ”kaikista maapallon olennoista avaruusoliomaisimpia” (s. 173).

Ristiveto tarkan analysoinnin ja vilpittömän hämmästelyn välillä tekee kirjoittajasta samastuttavan. Suurinta osaa ajasta hän ei suinkaan ole havaintojaan yläilmoista tarkasteleva objektiivinen tiedenainen, eikä sellaista väitäkään vaan on luonnon ihmeiden edessä nöyrä.

Teoksen kieli vilisee hauskoja yksityiskohtia.

Sukupuuton partaalla

Macdonaldin kirjaan perimmäisen surumielisyyden tuo huoli luonnon tuhoutumisesta. Elinympäristöjen väheneminen on kammottava tragedia. Teos kysyy, mitä olemme menettämässä, tottuvatko ja turtuvatko uudet sukupolvet jo katoon ja jatkuvasti köyhtyvään maisemaan. Esseet eivät kaikesta huolimatta ole toivottomia. Näin esimerkiksi kirjoituksessa, jossa luonto heijastuu taas kerran ihmisluonnon läpi. Kirjoittajan aiemmin pysäyttäneeseen migreeniin löytynyt hoito rinnastetaan ilmastonmuutokseen ja toimintaan sen ehkäisemiseksi:

Varhaisemmassa merkityksessään sana ”apokalypsi” merkitsi ihmetystä, näkyä, oivallusta, aiemmin tuntemattomien asioiden paljastumista, ja toivon hartaasti, että nykyisen apokalypsimme paljastus olisi ymmärrys siitä, että meillä on valta puuttua asioihin. Samoin kuin migreenin vaivaamien aivojen rakenteita voi muuttaa, vaikka emme olisikaan uskoa sitä todeksi, voidaan myös maailman rakenteita muuttaa, vaikka se tuntuukin olevan täysin riippuvainen fossiilisista polttoaineista ja loputtomasta talouskasvusta. (s. 85.)

Macdonaldin koulutus historioitsijana korostuu siinä, miten hän näkee asiat tyynesti osana laajempia kehityskulkuja. Hän ei suinkaan vapauta lukijoita tai sen paremmin itseään vastuusta, muttei syyllistä ja esittää myös ratkaisuja lamauttavilta tuntuviin ongelmiin. Pelkästään tuon toiveikkuuden ja uteliaisuuden takia kokoelma kannattaa lukea.

Jaa artikkeli:

 

Sanni Purhonen

Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko, joka viihtyy urbaanissa maisemassa.