Oodeja korvalle
Helena Sinervo
WSOY 2003
Oodit kutsuvat, sielu vastaa
Elämä kokonaisuutena, ajassa ja paikassa, sekä syntymä olivat keskeisiä teemoja Helena Sinervon edellisessä kokoelmassa Ihmisen kaltainen. Oodeja korvalle pohtii sitä, mitä ymmärrämme sanalla sielu. Missä sielu on, kuka sitä hallitsee? Alkaa ahdistaa, kun ei voi tietää. Samalla hymyilyttää, kun lukee, millä tavalla Sinervo kertoo, ettei hänkään tiedä, ettei kukaan tiedä. Vaarallista on, jos joku väittää muuta.
Vakava leikkimieli on Helena Sinervon runoissa vankasti läsnä, alusta loppuun. Kun sanotaan sana vakava ja puhe on Sinervon kaltaisen kirjoittajan lyriikasta, on puhe perusasioista. Se, että arvot ovat maan tasalla kyllästyttää harvoin, ei sekään, että niihin suhtaudutaan kriittisesti. Nimenomaan sellaista suhtautuminen asioihin Sinervon viidennessä runokokoelmassa on.
Eeva Kilven Terveisin Eeva Kilpi -kokoelmassa on runo, jossa leikitellään ajatuksella, että tasattaisiin 10 tonnia ydinräjähdettä ihmisten kesken, jolloin jokaiselle riittäisi yllin kyllin. Hyvällä huumorin ja huolen yhdistelmällä myös Helena Sinervo ottaa kantaa runossa ”Paratiisin puutarhassa”: ” —päätti jättää pöydälle ydinlaskeuman; / sillä on aikaa odottaa, käsitellään muut.”
Aineisto ja kokemusvarasto, joista runot on tehty, on millä tahansa mittavälineellä mitattuna runsas. Vakavuus syntyy painavan puhuttavan ja konkreettisten kauniiden ilmausten kontrastissa oikeastaan vielä uudelleen. Ilman järkyttäviä yksityiskohtia tai raakoja faktoja ei näe jonkin toisenlaisen ilmauksen, asian, olennon herkkyyttä. Ilman erilaisia konteksteja ei huomaa myöskään arvostelua, joka suuntautuu kirjaimellista tulkintaa tai helppoa arvottelua kohtaan.
”jos sielu on, / niin kuin luulisi / aineenvaihduntaa, / outoa että se äkkiä / ainetta vierastaa, / ja lusikka tai veitsi / ohenee käden lämmössä / kalvoksi, liivatelevyksi / ja hiukkaset hyppysissä / aineesta irronnut eläin / pyyhältää tähtien kunnaille” (XVI)
Sävyt, äänet ja kontrastit, kuten koskemattoman metsän humina, ikävöivän sielun ääni, kieltä vailla olevan avainlapsen ääni, hänen mutinansa, pilvien kohina, purkujätteiden ropina, kissankehräys, naaraan rummutus, tai ääni, joka syntyy, kun jalalla hipaistaan kynnystä tai kun peltohiiren viiksien ehkä värisevä ääni synnyttävät vyöryn ja tekevät avoimiksi kaikki käsitteet tai konstruktiot. Ne ovat enemmän kuin mikään käsite tai konstruktio voi olla. Sekä runojen muotojen vaihtelu, että kappaleiden otsikot vahvistavat moniarvoisuutta. Eri osastojen kautta – ”Arkittomat”, ”Pihalla”, ”Ruumiissa”, ”Tapahtumien kohdalla”, ”Laulajan kirja” – kuljetaan kohti kaaosta tai rauhaa. Kuka tietää? Sinervo tahtoo sanoa, ettei runokirjakaan ole syyntakeeton itsessään, jos sitä käytetään välineenä.
Kahden sanan säe ”sukitta jaloin” jää sympaattisena säkeenä soimaan, hymyilyttämään. Se on ”Laulajan kirjan” runosta XV. Siinä nähdään ohi harhojen, ohi itsen. Yhden tuokion ajan ymmärretään selvästi. Unettomuus kaikkoaa, tilalle tulee uni, ollaan jalat paljaana kuin valmiina aloittamaan uutta, kuuntelemaan lähetin tuomaa sanaa tai vaikkapa siemailemaan kahvia tai soittamaan oodeja vapaavalintaisella instrumentilla.