Runoilijan talossa

Eeva-Liisa Manner on totuttu merkitsemään monin leimoin: originelli ihminen, mahdoton haastateltava, maailmaa pakeneva erakko, vetäytyvä runoilija, joka mitätöi mestarilliset runonsa sanomalla, ettei ”voi niitä enää sietää”.

Helena Sinervo riuhtaisee urheasti vanhemman kollegan erakkokeljan oven auki, astuu sisään ja – solahtaa tämän nahkoihin. Romaani Runoilijan talossa on kirjoitettu sekä uskalluksella että taidolla. Lukija saa kaiken, mitä odottaa, ja vielä verrattomasti enemmän. Hän hämmästyy ja häikäistyy.

Ainahan me himoitsemme vastausta perikysymykseen: Miten hänen kirjansa ovat syntyneet? Työtään tekevä runoilija kirjassa kohdataan, mutta Sinervossa on ruutia esitellä se ihminen – se kiemurainen, oikukas, nahaton, tunteiden viskoma nerotar, joka lopulta on ilmielävä Eeva-Liisa Manner intohimoineen ja omituisuuksineen: runoilija, joka pelaa pajatsoa, äyskii viinihumalassa ja lääkitsee vatsakramppejaan pinaatilla.

Anna-Liisan mankki

Julkisuuspakoinen Manner suostui vain muutaman kerran elämässään nauhurin ääreen. Ne nauhat, jotka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa ovat, syntyivät vastahankaisesti. Mumisevat äänitteet jäivät silti tutkijoiden ja toimittajien aarteiksi.

Näitä dokumentaarilähteitä Sinervo on käyttänyt sekä pieteetillä että ronskilla kirjailijan vapaudella. Sillä tietokirja Runoilijan talossa ei ensi sijassa ole – onneksi, on sanottava.

Ystävänsä, lehtori Anna-Liisa Mäenpään ”mankin” ääressä Manner on rehellinen ja terävä. Paikoin hän lohkaisee itseironisesti, turvaa mustaan huumoriin. Naisten ystävyys on haastattelutilanteessa ollut sekä hyvästä että pahasta – milloin se on neuroottista oikuttelua, milloin tule-luo-mene-pois-viha-rakkautta. ”Anna-Liisa on järkevä. Unissanikin minä olen hänen oppilaansa eräänlaisessa järjen koulussa oppimassa elämän realiteetteja. Pänttään ja reputan, pänttään ja reputan.”

Manner on todennut aina halunneensa ympärilleen ”hehtaareittain yksinäisyyttä”. Toisaalta hän on oman epäkäytännöllisyytensä tietäen ja tuntien joutunut myöntämään tuskastumisensa alkeellisiin erakon oloihin, mutta niihin hän toistuvasti kuitenkin hakeutui. Erakkuus oli hänessä kuin parantumaton tauti.

Mutta hänen talojaan koettelevat Suomen hyytävät talvet tai loputtoman vetiset kesät. Hän keittää näkkileivänmurusista puuroa, palelee, kynä tuskin pysyy kädessä, hän muuttaa taas, ottaa velkaa, tekee äkkipäisen mökkikaupan, joutuu petkutetuksi – kuinkas muuten.

Elmirador – näköalapaikka

Romaanin keskiössä on Espanjan Churrianassa sijaitseva talo, Elmirador, näköalapaikka. Talon Manner löysi 1960-luvun alkupuolella matkustettuaan Espanjaan ystävänsä Sara Hildénin luokse. Churrianaan runoilija ihastui oitis, sillä se toi hänen mieleensä menetetyn kotikaupungin kadut ja kujat. Viipurilainen evakkotyttö tunsi palanneensa kotiin.

Maanjäristyksen kourissa runoilijan asumus vaurioituu, aineellinen korjaustyö tietää seisahtumista, paluuta muistoihin.

Talot, asumukset, huoneet tuntuvat olleen hänelle monesti tärkeämpiä kuin ihmiset. Toisaalta hän menetti elämässään molempia. Ihmissuhteita – rakkauksia – hän tuhosi useimmiten itse. ”Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt.”

Lämpimässä Espanjassa tehtyä talokauppaa olivat edeltäneet aivan toisenlaiset ajat ja ankarat sääsuhteet – uskomattomia lukuja johtavan modernistimme asumisen historiassa. Läpimurtoteoksen Tämä matka hän kirjoitti Oriveden talvikylmässä liiterissä, jossa muste jäätyi pulloon ja lumi tuprusi nurkista.

Espanjan aurinko lääkitsee haavoja. Paahteiselta kukkulalta, savipytingin huoneista aukeaa toden totta monta näkymää – paljastavimpia ovat menneisyyden näyttämöt, takaumat.

Ollaan lapsuuden Viipurissa, missä tyttöä kasvattivat ahdasmieliset isovanhemmat; nyt katsotaan suoraan Tämän matkan sikermään “Lapsuuden hämärästä”.

Ollaan sodan jälkeen pienessä helsinkiläisessä kustantamossa; työhuoneen sohvalla esimies katsoo oikeudekseen ottaa runoilija-työtoverista irti enemmän iloja kuin sopivaa olisikaan.

Tämä matka – liiterissä syntynyt ”lätkä”

Ollaan Orivedellä, mökissä, ”liiterissä”; valmistumassa on yksi lyriikkamme ikoneista, kokoelma Tämä matka. Legendaarinen Tuomas Anhava on saapunut ateljeekritikoimaan käsikirjoitusta – on ”värkättävä” syksyllä julkaistava kokoelma kuntoon. Kokoelma, jota Manner nimittää lätkäksi.

On tunnettua, että syksyn tullen kriitikkoherrat repäisivät takkinsa. Tuomas Anhava itse riensi kirjoittamaan Suomalaisessa Suomessa, että ”Manner on saanut runon rytmin kiinteytymään sarkiamaisesta unnuttelusta ja Katri Valan – Helvi Hämäläisen vapaarytmisyydestä mitalliseksi”. Uudessa Suomessa huudahti Kai Laitinen: ”Lukekoot sen kaikki jotka epäilevät ettei moderni lyriikka ole runoutta!”

Sinervo panee Anna-Liisa Mäenpään tokaisemaan: ”Kuvaile nyt vielä sitä suudelmaa, miten se tuntui koko olemuksessasi kiihottavina värähtelyinä ja tallentui ruumiisi muistiin. – – Miten valoisassa kesäillassa silmälasit kalahtivat yhteen ja miten ne riisuttiin, kun runokokoelmaa oli ensin käyty läpi… Miten liuskat oli yhdessä levitetty liiterin eteen nurmikolle jokaisen painona kivi…”

Anna-Liisan herkutteluksi yltyvä maalailu saa Eeva-Liisan hiiltymään, kohtaus kasvaa raivokkaaksi konfliktiksi. Runoilija paiskaa viinilasin haastattelijansa ”inhottaville kasvoille”. ”Mikä oikeus Anna-Liisalla oli sorkkia minun vanhoja suhteitani? Itse hän oli torjunut minut ja peruuttanut kaikki läheisyyden osoitukset, yhden toisensa jälkeen.”

Yksinäisyyden kuolleet vedet

Anna-Liisa Mäenpään lisäksi ”yksinäisyyden runoilijalla” on ystäviä, joista Sinervo tekee eläviä henkilöitä – vaikka mikään juorukirja Runoilijan talossa ei silti ole.

On Sara Hildén, jonka seurapiirijuhlissa runoilija kuitenkin istuu ”myrtyneenä ja irvistellen”. ”Pue nyt itsesi ihmisen näköiseksi”, komentelee mesenaatti suojattiaan.

On naapuri, piirtäjä Oiva Koskinen, Yleisradion dramaturgin Harri Kaasalaisen appi; miehiä liittävät toisiinsa vaietut perhesalaisuudet ja niihin liittyvä tragiikka. On Jalle Jalo Peura, Mannerin kustantaja Jarl Hellemann, runoilijan monesta pahasta pelastanut hyväntekijä. Puheissa vilahtavat tamperelaiset kollegat Kirsi (Kunnas), Jaakko (Syrjä) ja Aapo (Junkola).

On menneitä rakkauksia, kuten ruotsalainen kuvanveistäjä Ingemar – ja kirjailija Oscar Parland: ”En ole koskaan ilmaissut hänelle tunteitani, siksi kai että hänen vaimonsa ei ole antanut meidän olla kahdestaan samassa huoneessa. Olen mennyt nöyrästi siitä veräjästä, jonka Heidi on minulle osoittanut.”

Sinervo kohtaa Mannerinsa järkyttävän läheltä, puhuu hänen suullaan, kuvittaa elämän, joka on ”himoa ja alistunutta murhetta”. Filosofiasta lohtua etsivä runoilija tunnustaa rakkaudennälkänsä: ”…tajusin murheeni syvyyden, ymmärsin miten sen naaraamattomat syvänteet saivat kuolleet vetensä siitä etten voinut antaa itseäni pois: en Jumalalle, en toiselle ihmiselle. Olin kuin ainoa olento maan päällä, kokonaan itseni hallussa vailla toivoakaan läheisestä yhdessäolosta.”