Kimeerit

Kimeerit ammentaa egyptiläisestä mytologiasta. Mysteeriä rakennetaan teoksen alkupuolella hyvin, mutta lukija turhautuu juonikikkailuun, ja kirjan sanoma jää epäselväksi.

Aikuisen lukijan on väistämättä arvioitava lasten- ja nuortenkirjallisuutta hieman eri lähtökohdista kuin muuta kirjallisuutta. Liian usein silloin, kun nuortenkirjoja kehutaan, todetaan teoksen ”toimineen myös aikuiselle” – aivan kuin nuortenkirja olisi väistämättä huono, jos se tavoittaa vain oman kohdeyleisönsä eli nuoret. Ehkä joskus voisi olla syytä kysyä, täytyykö kaikki aina kirjoittaa aikuisten makuun. Miksi edes kirjoittaa lapsille tai nuorille, jos kuitenkin kirjoittaa ajatellen aikuista lukijaa? Kirjoittaisiko yksikään kriitikko aikuisten kirjasta ylistävään sävyyn, että ”tämä muuten toimii myös lapsille ja nuorille”? Tuskinpa.  

Olen kirjoittanut kritiikkiä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta jo pidemmän aikaa, ja painin vähän väliä tämän kysymyksen kanssa. Pohdin omia reaktioitani jokaisen teoksen kohdalla erikseen. Ärsyttääkö jokin teos siksi, että otan nurisevan setämiehen roolin ja julistan, että nuoriso on jälleen kerran pilalla (tämäkin totuus taidettiin ensi kertaa tallentaa kirjalliseen muotoon jo muinaisessa Babyloniassa), vai kumpuaako ärsytys teoksen omista puutteista, kuten siitä, että se aliarvioi lukijansa? Vai onko kyse jopa jostain laajemmasta ilmiöstä? 

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa erilaiset kansanperinneteemat ovat nyt muodissa. Olen erikoistunut arvioimaan erilaisia mytologisia teemoja käsitteleviä lasten- ja nuortenkirjoja, koska ne sopivat yhteen tutkimusaiheeni kanssa. Nuortenkirjoissa on jo pitkään ollut esimerkiksi aivan tavanomaista hyödyntää amerikkalaisen perinteen sijasta omia kotimaisia uskomusolentojamme ja skandinaavisia viikinkijumalia. Totesin jo joitakin vuosia sitten ilahtuneena eräässä arviossani, että jos tämä kehitys jatkuu, pian nykynuoret jo valistavat tietämättömiä aikuisia siitä, mikä on kalmanväki ja miten ne eroavat kummituksista. Mitä erikoisempaa mytologiaa, sitä todennäköisemmin joku on jo hyödyntänyt sitä kirjassaan. Kyse on selvästi nousevasta trendistä.  

Tästä näkökulmasta Helena Wariksen tuore nuortenkirja Kimeerit ei tarjoa mitään kovin uutta. Se ammentaa egyptiläisestä mytologiasta, joka todennäköisesti on nuorelle lukijalle sopivasti eksoottista. Mytologia jää kuitenkin sivuosaan tarinassa, joka on lopulta pitkälti väärinkäsityksiä kasaava romanssi.  

Warista on luonnehdittu fantasian mestariksi. Hän on voittanut Suomen Tolkien-seuran myöntämän Kuvastaja-palkinnon vuosina 2010, 2012, 2014 ja 2015. Lisäksi hän voitti vuonna 2016 arvostetun Kaarina Helakisa -palkinnon. Kimeerit on hänen yhdeksäs romaaninsa. Waris on tullut tunnetuksi ennen kaikkea lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta hän on kirjoittanut myös aikuisten kirjoja.  

Draamaa kuin jenkkiviihteestä

Kimeerit kertoo nuoresta Bristolissa asuvasta Norasta, joka saa selville, että hänen verenperinnössään on jotain hyvin kummallista, jonka seurauksena vanhemmat pakottavat hänet pakenemaan maasta ja muuttamaan serkkunsa luokse Suomeen asumaan. Mukaansa hän saa kassillisen käteistä, uuden henkilöllisyystodistuksen ja hyvin vähän tietoa matkansa syistä. Pikkuhiljaa avautuva mysteeri paljastaa hänen olevan kimeeri. Hän kuuluu vainottuun ja väärinymmärrettyyn vähemmistöön, joka haluaa vain elää rauhassa mutta jota niin tiedemiehet kuin uskonnolliset kultitkin jahtaavat. On ilmiselvää, että mitään hyvää he eivät kimeereille halua. Kaikki ei kuitenkaan ole, miltä näyttää – itse asiassa mikään ei ole. Samaan aikaan Nora yrittää käsitellä ihastumisen tunteitaan ja sopeutua suomalaiseen kulttuuriin, mikä ei ole helppoa. 

Romaani sijoittuu realistiseen nykypäivän Suomeen, jossa nyt vain on olemassa kimeereitä. Vastaava asetelma on ollut muodissa fantasiassa jo vuodesta 2000, kun Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi voitti Finlandia-palkinnon. Kimeerit on selvästi saman perinteen jatkaja sateenkaarevia elementtejään myöten, vaikka onkin nuorten romaani. Lajityypiltään se on lähempänä todellisuutta nyrjäyttävää maagista realismia kuin perinteistä fantasiaa.  

Kimeerit on varsin helppo ja nopealukuinen romaani. Mysteeriä rakennetaan alkupuolella huolellisesti, mutta loppupuolella kaikki käännetään nurin tavalla, joka ainoastaan turhauttaa lukijaa ja herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin. Teoksella näyttäisi olevan kiire yllättää lukija ja vetää jatkuvasti mattoa jalkojen alta, mikä johtaa siihen, että juonenkäänteitä ei pohjusteta riittävästi, eli toisin sanoen niissä ei ole mitään järkeä. Syntyy vaikutelma, että koko sotku olisi voitu välttää, jos hahmot olisivat käyneet keskenään edes yhden rakentavan keskustelun omista motivaatioistaan. Etenkin, kun tärkeiden asioiden salailulle ei tunnu löytyvän mitään kovin järkevää perustetta, vaan päinvastoin se vain pahentaa asioita. Draamanrakennus tuntuu olevan paikoin kuin viimeisen päälle laskelmoidusta jenkkiviihteestä, jossa juonilinjat pelkistyvät liiankin yksinkertaisten väärinkäsitysten varaan, eikä luoteta lukevan yleisön kykyyn hahmottaa laajempia kehityskaaria. Teos kyllä kääntää lajityyppinsä kliseitä jonkin verran nurin, mutta sekään ei ole mikään itseisarvo, jos se johtaa vain siihen, että teos kaivaa maata omien jalkojensa alta.  

Wariksen muita kirjoja lukematta on mahdotonta arvioida, mihin perustuu hänen maineensa fantasian mestarina, mutta ainakaan tämän teoksen perusteella en ole vakuuttunut. Periaatteessa asetelmassa olisi aineksia vaikka mihin. Teos selvästi yrittää rakentaa yhteyksiä todellisiin vähemmistöihin – ei ole varmasti sattumaa, että kimeerejä vainoaa juuri äärioikeistoa muistuttava, herätyskristillinen taho, joka saarnaa siitä, miten ”luonnottomia” kimeerit ovat ja miten heitä ei pitäisi olla olemassa. Samalla retoriikalla puhutaan jatkuvasti myös muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.  

Fantasian keinoin on ennenkin käsitelty vaikeita asioita, eikä ole mitenkään epätavallista, että fantasiamaailmassa otetaan kantaa esimerkiksi rasismiin tai laajemmin ihmisoikeuskysymyksiin. Esimerkiksi Elina Pitkäkankaan tuore nuorten fantasiaromaani Sang (2022) onnistuu rakentamaan riipaisevan tarinan nuoresta pojasta, joka käytännössä pakotetaan luopumaan omasta kielestään, ja sitä kautta hän joutuu pohtimaan koko identiteettinsä uudestaan. Teema on erittäin relevantti, kun puhutaan vaikkapa alkuperäiskansojen tai tiettyjen vähemmistöjen oikeudesta omaan kieleen, ja Pitkäkangas käsittelee sitä syvällisesti ja oivaltavasti. Kimeerit selvästi yrittää tehdä jotain samanlaista, mutta hukkaa mahdollisuutensa omaan naiiviuteensa. Sen sijaan teos päätyy sanomaan niinkin isoista ja vaikeista teemoista kuin vähemmistössä kasvamisesta, oman erilaisuutensa tunnistamisesta ja vähemmistöjen sisäistetystä häpeästä ja pelosta – niin, ei oikeastaan mitään.  

Kummallista kyllä, teoksen viesti vaikuttaisi olevan pikemminkin se, että kannattaa poistattaa vähemmistöominaisuutensa, jos voi, koska silloin voi elää ihan normaalia ja mukavaa elämää eikä ainakaan pahoita kenenkään mieltä olemassaolollaan. Onko tämä todella sen arvoinen viesti, että se kannattaa kirjoittaa nuortenkirjaan 2020-luvulla? Teoksen lopussa käy ilmi, että kimeeriys on ominaisuus, jonka pystyy erottamaan dna:sta, ja sen voi halutessaan poistattaa yksinkertaisella leikkauksella. Tämä esitetään teoksen maailmassa relevanttina tapana auttaa kimeereitä, ja lopulta päähenkilö Nora myös päätyy asiaa sen kummemmin miettimättä poistattamaan kimeeriytensä siitäkin huolimatta, ettei ominaisuus itsessään aiheuta hänelle minkäänlaista kärsimystä tai haittaa eikä kimeeriys edes näy päällepäin mitenkään. Syyksi esitetään lähinnä se, että hän haluaa olla normaali ja ettei hänen tarvitse pelätä enää.  

Tämä kertoo jo paljon hahmojen ohuudesta ja siitä, miten vähän teos lopulta päätyy sanomaan isoista teemoistaan. Kimeerit on siis malliesimerkki teoksesta, joka aliarvioi nuoren lukijansa kykyä ymmärtää isoja ja vaikeita kysymyksiä. Nykypäivänä kirjoja julkaistaan niin valtavaa tahtia, että väistämättä tulee aina silloin tällöin pohtineeksi, miten ja millä kriteereillä mikin teos oikeuttaa olemassaolonsa.