Pulu uis

Ensimmäinen mielleyhtymä, joka Heli Laaksosen esikoisrunoista tulee, ei suinkaan ole kirjallinen. Alitajunnasta tunkee Tellervo Koiviston karuhko, hitusen huvittunut ääni, joka kertoo jotain arkista ja päättää tarinan hivelevään ironiseen koukkuun. Laaksonen käyttää Uudenkaupungin murretta ja Koivisto yleiskieltä, mutta molempien ilmaisussa on sama satakuntalainen pohjavire: niukkaa suoraviivaisuutta, hillittyä huumoria, itsetietoista juurevuutta.

Kirjallista pohjaakin silti löytyy, sillä eihän murteilla kirjoittaminen uutta ole. Suomen kirjallisuushistoriaan ovat jääneet Hjalmar Nortamon raumalaisvärssyt ja Kalle Väänäsen humoristiset savolaisidyllit, ja 90-luvun murrebuumissa on nähty mm. pohjoispohjalaisittain ja savolaisittain laadittuja säkeitä. Tulokset ovat kuitenkin vaihdelleet. Parhaimmillaan murreruno vie suoraan sakeaan elämään – mutta yhtä usein murre jää vain kuoreksi, eksoottiseksi kikkailuksi, joka peittää sen, että sanottavaa ei juuri ole.

Myös väärinymmärryksen riski on suuri. Voi olla, että esim. minun itäsuomalaiselle kielentajulleni Laaksosen satakuntalaisuudet näyttävät enemmän huumorilta kuin niille, joiden juuret ovat länsirannikolla. Toisaalta juuri Laaksosen kirjaan tällainen riskialttius sopii, sillä yksi kokoelman johtoteemoista on oman äidinkielen ja oman lähikulttuurin merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Runossa ”Mitä mul o?” runon minä julistaa uhmakkaasti hänen pärjäämistään epäileville: ”Mul o maja puus. / Paat rannas. / Suur harma villapait. / Taskulamp peito al. / Viäl yks raha kukkaros. / Nestuuki taskum pohjal. // Mul on kiäl. / Tämä oma // tuuline ja merine.”

Parhaaseen tulokseen Laaksonen pääsee kokoelman ensimmäisessä osastossa, joka haarukoi pääkaupunkiin muuttaneen irrallisuutta ja ikäväntunteita. Runojen minä kulkee metrossa, jossa ”mun kiälelän ei san kukka mittä”, ja saa kauppatorilla pussiin herneitä kun pyytää ”PERUNI”. Koko ajan hän ihmettelee ”mitä kaikki tieretä / ja osata selvittä, / ratioaalloi ja sätelyi / ja jupiterin tuuli ja kui ja avaruspölyi / imureitakki vissin koht / muttei sitä ko itte muutta kuntta / mut aurink jää toisse.” Toisinaan kaihontunne taittuu ironiaksi. Eräänä aamuna helsinkiläinen bussikuski on niin huolissaan kotiasioista, että sanoo vahingossa matkustajille huomenta, mutta runoilija lohduttaa: ”Suames sentä viäl tyäterveyshualto pela / kyl he sunt siit kuntto saava.”

Kylmän ja ruman pääkaupunkiseudun vastakohdaksi kuvautuu ”koto”, jossa kaikki on pientä ja vaatimatonta mutta myös inhimillistä ja lämmintä. Siihen kuuluvat yhtälailla miehet torilla, apteekin salmiakki, perunoita keittävä äiti tai vanha Eerit, ”jonka sorme ova kräppistyne henkseltehtas”. ”Koto” on kieltä, esineitä, tarinoita, elettyjä elämiä.

Heli Laaksosella on hyvä rytmitaju ja tarkka silmä, mikä riittää tekemään Pulu uis -kokoelmasta hauskan ja koskettavan lukuelämyksen. Syvällistä monitulkintaisuutta tai haastavaa älyn leikkiä siitä ei kuitenkaan kannata etsiä, sillä kirjoittajan ote on – ehkä tietoisesti – puheliaan arkinen ja vähän naivi.

Voi olla, ettei yksitasoisuus Laaksosta kuitenkaan ajanmittaan tyydytä, sillä kotiseutulyriikan joukossa on myös muutama riemastuttava absurdin suuntaan vievä kokeilu. Esim. runossa ”Sänkyn kans” esiintyy masentunut sänky, jonka sieluntilaa arvioidaan ”Mee naiste” testillä, ja runossa ”Nalkki” rakennetaan surrealistinen kuva sitovasta parisuhteesta hirviaidoin, piikkilangoin, sahoin ja kaulapannoin. Suosikkini on kuitenkin pitkä runo ”3 miäst ja muru”, joka todistaa Laaksosen tarinankertojaksi. Runon minä solmii hehkuvan rakkaussuhteen Tuntemattoman sotilaan Hietaseen yli vuosikymmenten ja toden ja fiktion rajan. Idyllin sotkee Eino Leino, josta kertoja kuitenkin saa tarpeekseen kannettuaan tälle puoli vuotta kaljaa Valintatalosta. ”Paru ja murhetu ja moiti ittiän / sihe saak ko nosta luuri ja väännä numero. / Jala notkattavak ko vastata: / ”Hiatane”.
Esipuheen Pulu uis -kokoelmaan on kirjoittanut Kalevi Wiik.