Kosaani

Kuten Henry Lehtosen esikoiskokoelmassa Camping, kuljetaan Kosaaninkin kertovassa runoudessa grillikioskien, huoltoasemien ja autokorjaamojen maailmassa. Tylsyys ja tapahtumattomuus liikuttavat runojen minää, jos liikuttavat. Rakkausrunojen tuokiokuvat paikantuvat opiskelijasolujen tiskintuoksuun.

Kosaani-nimisen nestekaasun ominaisuuksia ovat tulenarkuus, myrkyllisyys ja olomuodon vaihdokset. Näitä ominaisuuksia Henry Lehtosen toisen kokoelman runoilla ei ole. Kustantajan tiedotteen mukaan runot ovat ”2000-luvun uutta, energistä käyttölyriikkaa”. Käyttölyriikkana runoja täytyy kai arvioida. Niissä ei yritetäkään sanoa mitään erityisen korkealentoista. Varmasti ne tulevat houkuttelemaan lukijoita, jotka eivät muuten tarttuisi lyriikkaan edes kumihansikkaissa.

Epärunollisuutta ja kierrätettyä estetiikkaa

Tarinan mukaan aloitteleva runoilija näytti kerran tekstejään Rainer Maria Rilkelle. Runoja tarkasteltuaan Rilke sanoi: ”Nuori mies, tämä on erinomaista lyriikkaa, mutta neuvoisin ottamaan runouden pois.” Lehtonen on tehnyt Rilken ohjeiden mukaan ja pitkälti välttänyt niinsanottua runollisuutta. Estetiikka pysyy lähes johdonmukaisena, mikä on sinänsä positiivista. Todella runollista / tukehtua yksin kebabiin keskiviikkoiltana, / ilman ystävällistä selkääntaputtelijaa.

Huumori ja ironia ovat Lehtosen vahvuuksia. Niitä löytyy Kosaanistakin. Runot ovat aistikuvien pintaa, juuri mikään ei pakota siirtymään pois kirjaimellisesta lukutavasta. Runot tulevat luetuksi liiankin nopeasti. Kielikuvia ja metaforia annostellaan pipetillä. Esikoiseen verrattuna runojen kieli on nytkähtänyt naturalistisempaan, vai pitäisikö sanoa groteskimpaan suuntaan. Maailma maistuu pikaruualta ja haisee kertakäyttötavaroilta.

Kokoelman toinen osasto kuvaa sosiaalisia ongelmia – alkoholistipariskuntaa ja avioeron jälkeistä tilannetta – lasten näkökulmasta. Kuvio on perinteinen: isä juo ja sikailee, äiti siivoaa sotkut. Osasto on vain kolmen runon mittainen, mutta kokoelman kiinnostavin. Muualla kokoelmassa yhteiskunnallisuus ei nouse esiin, tosin parissa runossa irvaillaan yhteiskunnalliselle tiedostamiselle.

Rakkaussuhteita Lehtonen käsittelee paljon. On nuoruuden bilekokemuksia, luritus 30 vuotta vanhemmalle naiselle, ja hauska pätkä kaverin munankipeästä naisesta. Suhteiden eri puolien valotus jää kuitenkin puolitiehen. Useimmat rakkausrunot ovat löysiä tilannekuvia, mutta on muutama osuvakin runo harhautunut joukkoon. Minun on pakko saada sinut. / Olen oikea mies / Pohtimaan kanssasi pyyhkeitten väriä.

Kolmannen osaston toiseksi viimeisessä runossa on naivistisessa hupaisuudessaan loistava rakkaudentunnustus: Jos sä meet veke, / ni mä meen ulos / ja laitan mun kiälen / huurteiseen metallikaiteeseen.

Lausuttuina kenties parempia

Lehtosen esikoiseen verrattuna Kosaani ei tarjoa riittävästi uutta. Kierrätetty estetiikka alkaa puuduttaa ja osa runoista on keskeneräisen tuntuisia. Tematiikka ja runoissa kuvattu maailma ovat liian yksituumaisia, jäin kaipaamaan ristiriitoja. Kokoelman viimeisessä runossa julistetaan ironisesti: joku typerys terassilla / kutsuu itseään runoilijaksi, / näkee virheitä kaikkialla / ei ymmärrä, että / maailma on täydellinen. Tällainen pelkkä ironia runoissa kuvattua todellisuutta kohtaan ei mielestäni riitä.

Olenko arvioinut kokoelmaa ”käyttölyriikkana”? En tiedä. Mitä käyttölyriikalla tarkoitetaan? Mitkä ovat sen arvioimisen kriteerit? Tuleeko käyttölyriikan olla arvosalomaisesti sanottuna kuin lehtitekstiä, joka unohtuu viimeistään viikon päästä lukemisesta? Eikö silloin ole kysymyksessä viihde?

Voi olla, että Kosaanin runot toimisivat paremmin lausuttuina. Ja voi olla, että tämä arvostelu on käyttöarvostelu, jonka arvioimisen kriteerit ovat osittain jokaisen lukijan mielessä, osittain siinä, miten tuo lukija käyttää analyyttista kieltä välittääkseen lukukokemuksensa muille.