Khimaira

Henry Parland (1908–1930) kuului 1920-luvun suomenruotsalaiseen modernistipolveen. Hänen varhaisia kirjoituksiaan alkoi ilmestyä Quosego-lehdessä, jonka kantavia voimia olivat muiden muassa Elmer Diktonius, Hagar Olsson ja Gunnar Björling. Parland tutustui quosegolaisiin nuorena ylioppilaana Helsingissä ja eli tämän ryhmittymän vaikutuspiirissä. Tärkein suhde oli yhteistyö Gunnar Björlingin kanssa, jonka luona Parland tilapäisesti asuikin.

Keikarimaisen käytöksen ja runsaan alkoholinkäytön lisäksi Parlandin perhettä häiritsi erityisesti hänen läheinen suhteensa Björlingiin, jota pidettiin avoimen homoseksuaalisena. Perhe lähetti Parlandin lopulta asumaan enonsa luokse Liettuan Kaunasiin kyllästyttyään siihen pahennukseen, jota Parland aiheutti. Kaunasissa Parland kuitenkin kuoli yllättäen vain 22-vuotiaana tulirokkoon.

Parlandin varhaisin tuotanto on proosaa lukioajalta. Myöhemmin hän siirtyi pääasiassa runouteen, mutta kirjoitti myös taiteenteoreettisia esseitä, joita julkaistiin lehdistössä niin Suomessa kuin Liettuassa. Hän tunsi hyvin esimerkiksi 1920-luvun venäläistä kirjallisuutta ja elokuvaa. Venäjä olikin hänen toinen kotikielensä yhdessä saksan kanssa, ja Liettuassa Parlandilla oli kosketus venäläiseen taidemaailmaan emigranttien kautta.

Parlandin esikoisrunoteos Idealrealisation ilmestyi vuonna 1929 ja romaani Sönder postuumina vuonna 1932. Brita Polttila on suomentanut Parlandin runoja kokoelmaan Hamlet sanoi sen kauniimmin (WSOY 1967, ja Hannu Niemisen suomentama Rikki (Tamara Press) ilmestyi vuonna 1996.

Parlandin varhaistuotanto oli novelleja

Novellikokoelma Khimaira sisältää pääasiassa aiemmin suomentamatonta Henry Parlandin varhaistuotantoa. Siinä toistuvia teemoja ovat esimerkiksi kuolema, itsemurha ja epäonnistuminen. Tyylikeinona on käytetty muun muassa kauhua. Parland oli omaksunut tyylilajin erityisesti Nikolai Gogolin kauhunovelleista, mitä hänen veljensä Oscar Parland on kuvaillut esseekokoelmassaan Tieto ja eläytyminen (WSOY 1991). Khimairan takakannessa Parland esitelläänkin fantasiakirjallisuuden edustajaksi.

Toistuvia teemoja ovat kuolema, itsemurha ja epäonnistuminen.

Kokoelman novellit ovat kronologisessa kirjoitusjärjestyksessä. Ensimmäisenä on Joutsen, jonka Parland kirjoitti 17-vuotiaana lukiolaisena. Kertomuksessa lukiolaispoika on väsynyt elämäänsä ja päättää tehdä itsemurhan. Viimeisenä iltana hän osallistuu naamiaisiin revolveri taskussa ja juo itsensä humalaan. Juhlatilaisuuden tapahtumat tulevat yhä epätodellisemmiksi, ja poistuttuaan päähenkilö ampuu itseään. Hän viruu haavoittuneena – laukaus epäonnistui – ja kuolee matkalla sairaalaan.

Suomennettuna on myös Vuori, jonka Parland sai julkaistuksi vuonna 1926 ensimmäisenä tuotoksenaan Allas Krönika -nimisessä helsinkiläisessä kuvalehdessä. Siinä kuvaillaan kallioista saaristolaismaisemaa ja erityisesti vuorta, jolla tarinan mukaan on pidetty pakanallisella ajalla ruumiinvalvojaisia. Lisäksi jyrkkä kallionseinämä saa aikaan vastustamattoman halun heittäytyä mereen kohti kuolemaa, jos vuoren laella kulkee.

Käännöksen taso vaihtelee

Henry Parlandin tuotanto ansaitsee totisesti tulla käännetyksi, mutta Khimairassa käännöksen taso vaihtelee. Tämä tulee esiin jo avausnovellissa Joutsen, jossa yhtenä juonena on, että päähenkilö kokee itsensä rumaksi ankanpoikaseksi. Itsemurhaa suunnitellessaan hän kirjoittaa jäähyväiskirjeessä, että kuolema tekee hänet loistavaksi ja valkoiseksi kuin joutsen. Alkuperäistekstin lause ”Jag skall dö som en svan” – joka on novellin avainlause – kuuluisikin kääntää essiivin avulla ”Kuolen joutsenena” eikä suinkaan ”Kuolen kuin joutsen”, niin kuin nyt on tehty.

Kokoelmalle tyypillisenä kömmähdyksenä voi pitää myös esimerkiksi ilmaisun ”reteesti” käyttöä suomennettaessa lausetta ”De prasslar sprättigt”. Retee (reteä) ei todennäköisesti ollut edes vielä käytössä 1920-luvulla, vaan on tuoreempaa puhekieltä. ”Ne (setelit) rapisevat rehvakkaasti” voisi olla tässä parempi käännös.

Parlandin tuotannon kääntäminen ei kuitenkaan ole helppo tehtävä. Suomentaja Petri Salinille on siksi annettava tunnustusta rohkeudesta tarttua teksteihin. Syynä kääntämisen vaikeuteen on, että Parland ei kirjoittanut äidinkielellään saksaksi. Itse asiassa Parland aloitti koulunkäynnin suomeksi ensin Viipurissa vasta noin 12-vuotiaana, seuraavana vuonna Helsingissä ja vuosi sen jälkeen ruotsiksi Kauniaisissa. Hän ei ollut ollut paljoakaan kosketuksissa ruotsiin ennen sitä.

Parlandin suomen taito oli hyvin puutteellinen. Perhe oli päässyt Pietarista Suomen puolelle emigranttina vasta vallankumouksen jälkeen. Tuon ajan pietarilaiselämää ja Suomeen loikkaamista on kuvannut taidokkaasti muiden muassa Tito Colliander teoksessaan Ristisaatto.

Tällaisesta henkilöhistoriasta seuraa, että Parlandin alkuperäistekstissä käyttämän ruotsin tyyli välillä todellakin vaihtelee, ja siinä on rinnakkain puhekielisyyksiä ja yleiskieltä. Varsinaiset kielenvastaisuudet on kuitenkin korjattu alkuperäistekstin oikoluvussa. Sen toimitti Oscar Parland kokoelmaan Den stora Dagenefter (Söderströms 1966), josta Khimairankin tekstit ovat peräisin. Suomennoksessa olisi kuitenkin pitänyt huolehtia, ettei anakronistisia ilmauksia lipsahda tekstiin, vaan Parlandin tyylinvastaisuudet olisi kuulunut kääntää 1920-luvun suomen ilmauksia käyttäen.

Kuolema ja katoavaisuus keskiössä

Henry Parlandin tuotannossa kuolema ja kaiken katoavaisuus ovat usein fokuksessa. Toisaalta hänen kirjallisessa tuotannossaan on läsnä myös osallistumisenhalu ja elämänmyönteisyys, mikä tulee esiin hänen taide-esseissään. Ulkopuolisuuden tunne ilmenee toiseuden kokemuksen kuvauksina ja esimerkiksi siten, että elottomista olioista voi hänen tuotannossaan tulla elollisia ja tuntevia subjekteja, ja kertojaminästä tulee objekti:

”Minä ja smokkini astumme kahvilaan. Tilaamme vichyn, savukkeita. Olemme väsyneitä. Smokki nojaa taaksepäin tuolissa, kädet roikkuvat. Katsomme toisiamme ja vaikenemme. sen jälkeen nousemme ylös ja lähdemme. Smokkini maksaa. Ulkona kadulla hän sanoo ironisesti: – Ja nyt?” (Minä ja smokkini)

Henry Parlandin varhaistuotannon ekspressiivisyys, tyylittely ja uhmakkuus muuttuvat impressionistisempaan suuntaan Kaunasin aikana. Eksistentialistiset pohdinnat säilyvät, mutta niihin ilmestyy haikeutta ja luopumisen tunnetta.

Parlandin arkisto on talletettu Svenska Litteratursällskapetiin. Arkistomateriaalin joukossa on iso ruskea kirjekuori, jossa on suuria valokuvia. Ne on otettu Kaunasissa pian kuoleman jälkeen. Niissä on yksityiskohtia Henryn asunnosta, mutta myös kuvia arkussa makaavasta Henry Parlandin ruumiista ja hänen haudastaan. Varhainen novelli Joutsen muodostui siis ennustuksenomaiseksi suhteessa Henry Parlandin todelliseen elämään:

”Ruma ankanpoikanen tulee näyttäytymään oikeassa hahmossaan: loistavana ja valkoisena. Muista tämä, kun näet minun makaavan arkussani kylmänä ja ivallisesti hymyilevänä. Aion kuolla joutsenena.” (Joutsen).

Kun Parlandin viimeisiä valokuvia tarkastelee, voi nähdä joutsenen.