Pormestari

Jos vaimosi nauraa juhlissa toisen miehen jutuille liian äänekkäästi, alatko heti epäillä pahinta? Ehkä vaimosi onkin uskoton, on mahdollisesti ollut jo hyvän aikaa. Mutta teillä on tähän saakka ollut pitkä ja onnellinen avioliitto – tai niinhän sinä kuvittelit!

Nykyhetki on jo muutoksen tilassa, mutta onko myös menneisyys vahingoittunut?

Nämä ajatuskulut ovat aivan loogisia hollantilaisen kirjailijan Herman Kochin (s. 1953) Pormestari-romaanin päähenkilölle Robert Walterille. Robert on Amsterdamin pormestari, jolla on itsestään, elämästään ja asioiden tilasta vakaa käsitys. Mutta uudenvuoden vastaanotolla Robertin vaimo nauraa pää takakenossa jollekin, minkä kaupunginhallituksen jäsen ja tuulivoimaloiden kiihkeä puolestapuhuja Maarten van Hoogstraten tämän korvaan kuiskaa. Vaimo selittää myöhemmin, että Maarten kertoi hänelle hauskan jutun kaniineista. Robert ei selitystä nielaise, ja ylipäätään kaikki, mitä vaimo juhlavastaanoton jälkeen tekee tai jättää tekemättä, vain vahvistaa päähenkilön epäilyksiä.

Sillä Robertin logiikan mukaan ”pettäjät yrittävät aina olla mahdollisimman tavallisesti, ja juuri tuolla mahdollisimman tavallisesti olemisellaan he joskus paljastavat itsensä”. Kun vaimo esimerkiksi väittää jutelleensa puhelimessa ystävättärensä kanssa, Robert pohtii, oliko todellinen keskustelukumppani Maarten van Hoogstraten, jota Robertin vaimo kiihottavia sanoja kuiskaillen auttoi ”laukeamaan huutaen alushousuihinsa”. Romaanin mittaan lukija tutustuu Robertin assosiatiiviseen ja vilkkaaseen mielikuvitukseen perin pohjin.

Pysyvyyden illuusio

Epäluulo alkaa yhden tammikuisen illanvieton jälkeen horjuttaa päähenkilön siihenastista tasapainotilaa. Onko avioparin yhteinen menneisyys muuta kuin Robert oli aina kuvitellut? Onko vaimon hymyjen tarkoitus hämätä Robertia? Elääkö vaimo kaksoiselämää, onko elänyt jo pitkään? Nykyhetki on jo muutoksen tilassa, mutta onko myös menneisyys vahingoittunut? Peloistaan huolimatta Robert päättää, että ei ala tutkia puolisonsa taskuja eikä tekstiviestejä. Hän ei halua kerätä todisteita kuten ”oikeassa elämässä ja elokuvissa” tapahtuu. Ennen kaikkea hän ei kysy vaimoltaan suoraan: ”Niin kauan kuin en ottanut sitä esille, mitään ei ollut tapahtunut.”

Omasta laadustaan Robert on varma. Hän luettelee pitkin romaania erinomaisia ominaisuuksiaan. ”Mikään hiljaisuus ei ole piinallista, kun läsnä on sellainen vahva persoonallisuus kuin minä”; ”olen ’armoitettu puhuja’, kuten sanotaan, ei ole mitään syytä teeskennellä asiassa vaatimatonta”; ”minä olen keskustelun moottori”; ”muistini on yksi vahvoja puoliani”, ja niin edelleen. Robert toteaa kuitenkin suopeasti, ettei halua ryhtyä ”rehentelemään”: hän käsittää, että jotkut hänen juttunsa voitaisiin tulkita silkaksi turhamaisuudeksi, mutta siitähän ei ”missään nimessä” ole kyse. Eipä siis ihme, että verrattomuuteensa ja arroganssiinsa tuudittautuneen pormestarin maailmanjärjestys alkaa vavahdella, kun hän menettää illuusionsa pysyvyydestä ja kontrollista.

Robert ei kerro vaimonsa oikeaa nimeä, mitä tähdennetään avauslauseesta saakka. Robert ei myöskään paljasta tämän kotimaata eikä vaimon veljenkään nimeä, vaikka se voisi selittää tapahtumista ja niiden sisäisestä logiikasta paljon, ”ehkä jopa kaiken”. Syynä on muka amsterdamilaisten ksenofobinen asenne. Tällä tempulla Koch paitsi rakentaa romaaniin hienovaraista uhkaa myös huojuttaa alusta asti päähenkilön luotettavuutta. On kiinnostavaa, että romaanin sisällä Robert esiintyy amsterdamilaisille täysin toisenlaisena hahmona kuin Pormestarin lukijoille.

Pelin puuttuva pala

Pääjuoni saa Pormestarissa kaverikseen muita langanpätkiä, joiden ideana on niin ikään keikuttaa päähenkilön siihenastista käsitystä yksityiselämästään ja lähipiiristään. Niitä yhdistää myös se, että kaikki nämä ärsykkeet ja päähenkilön henkilökohtaisen historian kyseenalaistukset kuljetetaan romaaniin varoittamatta, ne läväytetään Robertin ja lukijan silmille.

Päähenkilö on vaarassa menettää sekä vaimonsa että vanhempansa.

Yksi sivujuonista alkaa Robertin hyväkuntoisen, 94-vuotiaan isän odottamattomalla ilmoituksella: hän aikoo tehdä kaksoisitsemurhan Robertin äidin kanssa. Motiiviksi isä mainitsee sen, että he ovat saaneet tarpeekseen, eivätkä halua enää vanheta enempää. Elämä on ollut jo hyvä. Miksi sitä pitäisi venyttää siihen asti, että joutuu hoitokotiin ja täytyy antaa ”hoitajien auttaa sontiessakin”, isä toteaa. Mutta lukijaa alkaa jälleen epäilyttää: kokonaiskuva isästä on sekin kuin peli, jonka palat eivät tahdo sopia yhteen. Onko punaisella urheiluautolla kaahaileva mies, joka kuvailee Robertille yksityiskohtaisesti kohtaamiensa nuorten naisten ihanuutta, aivan varmasti kyllästynyt elämäänsä?

Lyhyen ajan sisällä romaanin päähenkilö siis menettää aiemman käsityksensä vaimostaan ja vanhemmistaan. Tarkemmin: päähenkilö on vaarassa menettää sekä vaimonsa että vanhempansa.

Lukijalle vaikuttaa ensin avautuvan kaksi tulkintavaihtoehtoa. Joko Robert on epäluulojensa, pelkojensa ja ylivilkkaan mielikuvituksensa uhri, tai sitten hän on viimeinkin havahtunut näkemään elämänsä kylmät tosiseikat. Vaan kuinkas sitten käykään? Romaanin langat pujotellaan yllättäviin suuntiin.

Koko ajan lukiessa on tunne, että jotakin puuttuu, jotakin on kertomatta, nimeämättä, artikuloimatta. Tämä puuttuva osa ajaa lukemaan eteenpäin. Tunne on tuttu Herman Kochin aiempaa tuotantoa lukeneille. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset Illallinen (Siltala 2012), Lääkäri (Siltala 2013) ja Naapuri (Siltala 2015).

Tuntematon aines: elämä

Romaanin perusmateriaaliin, joka koostuu paljolti päähenkilön sisäisestä monologista, sekoitetaan runsaasti yleisluontoisempia pohdintoja, kuten ajatuksia ilmastonmuutoksesta sekä Robertin ystävän Bernhardin ja Robertin isän pohdintoja maailmankaikkeudesta. Isän mukaan maailmankaikkeuden raja on ihmiskunnan järjen raja: tuntematon aines täytetään uskonnolla tai tieteellisillä selityksillä, jotka yhtä lailla ponnistavat tyhjästä. Yksi romaanin lukuohjeista tulee isän pitkässä monologissa: ”Maailmankaikkeus on loppumaton. Ennen kaikkea loppumattoman tyhjä. /–/ Jälleen voidaan kysyä, mikä on sen tarkoitus, kaiken tuon tilan.”

Pormestari on hämmästyttävän sulava ja viihdyttävä: sitä on vilpittömän vaivaton ja hauskakin lukea.

Maailmanselitys, minäkuva, elämänvalhe, eutanasia, valintojen etiikka. Koch käsittelee romaanissaan suuria ja vaikeita aiheita, joista jokainen olisi yksinään ollut oman kirjansa arvoinen. Mielestäni runsaudensarvimaisuus koituu Pormestarin kohtaloksi: kun kirjailija haluaa laajakirjoisesti esitellä yksien kansien välissä ajatuksiaan tuosta ja tästä, ainakin itselleni tulee nihkeä vaikutelma, että painopiste on tekijässä, ei teoksessa.

Tästä ja raskaasta tematiikastaan huolimatta Pormestari on kuitenkin hämmästyttävän sulava ja viihdyttävä: sitä on vilpittömän vaivaton ja hauskakin lukea. Käännöskin kulkee kuin rullaten, mutta huokaan ääneen aina, kun missä tahansa kirjassa tulee vastaan tällaista kielenhuoltoa: ”hänen silmänsä hyppäsivät minusta sihteeriini”. Silmälle on anatomisista syistä mahdotonta loikata kuopastaan mihinkään: sen sijaan katse liikkuu henkilöstä toiseen.