Billy Budd, matruusi (sisäinen kertomus)

Yhdysvaltalainen Herman Melville (1819–1891) tunnetaan taitavana meren kuvaajana, tarinankäänteiden kehittelijänä ja siinä ohessa myös olemassaolon peruskysymysten pohdiskelijana. Billy Budd on Melvillen viimeiseksi jäänyt pienoisromaani: merellinen murhenäytelmä, jossa rinnastuksia antiikin tarustoon ja Raamatun tapahtumiin viljellään taajaan.

Tarinassa komea ja kaikin tavoin poikkeuksellinen merimies joutuu kateuden ja juonittelun kohteeksi, syyllistyy itse rikokseen, kun ei muutakaan osaa – ja marssii pikaoikeudesta raa’annokkaan. Jotenkin Billy onnistuu silti säilyttämään viattomuutensa hohteen ja herättämään aidosti pulmallisia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta, pahuudesta ja politiikastakin.

Tekstinä Billy Budd on lyhyt, ja sen juoni iskee kuin miljoona volttia. Varsinaisen vaikuttavuutensa teos kuitenkin saa niistä moninaisista sisällöllisistä tulkinnoista, joille se jättää sijaa. Tulkintoja on toden totta myös esitetty. Niiden pintapuolisenkin perkaamisen myötä juonen näennäinen yksinkertaisuus vaihtuu valistuneeseen hämmennykseen.

Tekstinä Billy Budd on lyhyt, ja sen juoni iskee kuin miljoona volttia. Vaikuttavuutensa teos kuitenkin saa niistä  tulkinnoista, joille se jättää sijaa.

Joku voisi sanoa, että tällainen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ja sietämiseen kasvattaminen on yksi kirjallisuuden keskeisistä tehtävistä ja että Billy Buddin kaltainen moraalitarina provosoi puistatuksia, joiden todellisena käyttövoimana toimii kulloinenkin tosimaailman tilanne. Tältä osin on vaikea keksiä ajankohtaisempaa oppituntia kuin tämä toissavuosisatainen ja sitä edelliselle vuosisadalle sijoitettu pieni moraliteetti.

Merellistä tapainkuvausta

Melville kirjoitti Billy Buddin vuosina 1886–91, mutta se julkaistiin vasta postuumisti vuonna 1924. Tammi julkaisi jo 1964 Meri Utrion suomennoksen, mutta nyt käsillä oleva Antero Tiusasen käännös on ensimmäinen, joka perustuu englanniksi vuonna 1962 ilmestyneeseen tekstikriittiseen editioon.

Billy Buddin uusi suomennos täydentää jo huomattavaa Melville-käännösten joukkoa. Varhemmin ilmestyneiden Moby Dickin (WSOY, 1956, suom. Seppo Virtanen), mainitun Billy Buddin ja Taipiin (Gummerus, 1973, suom. Risto Lehmusoksa) jälkeen niistä ovat pääosin vastanneet Antero Tiusanen ja Pequod-kustantamo. Tiusasen käännöksinä ovat ilmestyneet Omu: Seikkailukertomus Etelämereltä (Love-kirjat, 1991), Redburn: Ensimmäinen merimatka (Pequod, 1996), Lumotut saaret ja muita kertomuksia (Pequod, 1999), Moby Dick (Otava, 2002) sekä Valkotakki, eli, maailma sotalaivassa (Pequod, 2006). Melvillen proosatuotannosta käännöstä odottavat vielä ainakin merihenkinen Mardi sekä maallisempiin olosuhteisiin sijoittuvat Pierre, Israel Potter ja The Confidence-Man.

Uudessa Billy Budd -suomennoksessa ”kauniista” keulamärssymiehestä on tullut perustellusti ”komea”, ja muutenkin ajantasaistaminen tuntuu onnistuneen. Löytyy paikoin toki napistavaakin: ”ruokailuryhmä” messin nykykielisenä vastineena assosioituu pikemminkin halpoihin huonekaluihin kuin merielämään, ja ”kuivakiskoinen kirjatoukka” on turhan moninkertainen metafora verrattuna alkuperäiseen (”a dry and bookish gentleman”). Välillä sivistyksestä tai sivilisaatiosta on tullut ”kulttuuria”. Nyansseista kiinnostuneet kääntynevät alkutekstien puoleen joka tapauksessa, sillä jotain Melvillen kielen rikkaudesta ja viittauksilla leikittelystä jää kadoksiin missä tahansa käännöksessä.

Vähän Moby Dickin puolivallattomien ketologisten syrjähyppyjen tapaan Melville joutuu nytkin alituiseen houkutukseen livetä asiasta. Kertoja myös kirjoittaa sisäisen dialoginsa näkyviin (”menkäämme asiaan”). Vaikka toiminta käynnistyy taustoittaen ja Melville tukeutuu usein historiallisiin ja kirjallisiin ennakkotapauksiin, ei Billy Buddin lukeminen ole pelkkää viittausten metsästämistä. Kaiken ytimessä on vaikuttava tarina. Kertomuksena Billy Budd puolustaa paikkaansa Melvillen pääteosten joukossa – Taipiin, Moby Dickin, ”Benito Cerenon” ja ”Bartlebyn” rinnalla.

Moby Dick on eri suomennoksina kuulunut jo useiden sukupolvien seikkailulukemistoon, ja Billy Budd tarjoaa sitä oivallisesti täydentävän vaihtoehtoisen näkökulman mereen ja ihmiseen. Vaikka välillä ”käytellään malspiikkiä” ja ”sidotaan vanttijumprua”, ei matruusin tragedia ole erityisen merellinen, vaan yleisinhimillinen. Meri ei ole kuvauksen kohde, vaan pikemminkin tapahtumien kehys, murhenäytelmän mahdollistaja ja lopulta myös sen todistaja ja huokaileva kommentoija.

Sotalait ja kapinan uhka kehystävät tarinaa alusta lähtien, ja niiden vaikutuksesta se kärjistyy raamatulliseen jylyynsä.

Meren erityisyyttä vahvemmin esiin nousee sodan erityisyys. Taipii ja Omu keskittyvät värikkääseen tapainkuvaukseen ja kolonialismiin, Moby Dick kuvaa pakkomielteistä valaanpyyntiä ja ”Benito Cereno” kommentoi orjakauppaa. Billy Budd sen sijaan tapahtuu sotalaivalla – eikä voisi missään muualla tapahtuakaan. Tässä mielessä tarinalla on asetelmallisia yhtymäkohtia Valkotakkiin, jonka linjoilla Melville jatkaa etenkin laivaston oloja, rangaistuskäytäntöjä ja pakkovärväyksiä kriittisesti kommentoidessaan. Suhteessa Valkotakin hahmottomuuteen Billy Budd kuitenkin kohoaa omiin korkeuksiinsa sodan moninaisten sosiaalisten seurausten kuvauksena.

Nimenomaan sotalait ja kapinan uhka kehystävät Billy Buddin tarinaa alusta lähtien, ja niiden vaikutuksesta tarina myös kärjistyy raamatulliseen jylyynsä. Billy Budd ei ole päänsisäisen psykologian kuvaus eikä kasvutarina; pikemminkin se on henkilöhahmojen, heidän keskinäissuhteidensa ja heidän edustamiensa vastapoolien varaan jännittyvä tragedia ja Melvillen muun tuotannon yhteydessä luettuna myös eräänlaista poliittista antropologiaa ja tapainkuvausta. Sodan lapset ovat isänsä näköisiä, kuuluu yksi sen perusväittämistä.

Kriisiaikojen politiikkaa

Melvillen aikanaan hylkäämä, historiallista taustaa kommentoiva alkulause on uudesta suomennoksesta jätetty johdonmukaisesti pois. Sen olisi kuitenkin voinut hyvin laittaa nykyisen suomennoksen liitteeksi, sillä se tarjoaa jo kättelyssä työkalut tarinan poliittiseen tulkintaan. Billy Buddia voi nimittäin perustellusti lukea aateromaanina. Marcel Proust totesi aikanaan, että kirjat, joissa on teorioita, ovat kuin lahjoja, joissa on vielä hintalappu. Melvillen tapauksessa tämä ei kuitenkaan tarkoita päälle liimattua oppineisuutta, vaan kertomuksen perusrakenteisiin ulottuvia jännitteitä ja tapahtumien vaikuttavuuden moninkertaistavaa kaikupohjaa.

Melville ei myöskään käyttänyt kirjallisuutta omien vakaumustensa kuuluttamiseen, vaan tarjosi pikemminkin joukon sinne tänne sojottavia langanpätkiä. Moraalin ja politiikan kysymyksissä hän oli harvoin yksiselitteinen. Jo varhaisissa, väitetyn omakohtaisissa Etelämeren-kuvauksissa hän pyrki kuvaamaan ilmiöitä niiden moraalisessakin monimuotoisuudessa, yksinkertaistuksia välttäen. Melville näki luonnontilaiset kannibaalikansat pelottavina ja sivistykselle vieraina, mutta samaan aikaan kolonialismin ja lähetystyön uhreina. Tatuoinnit sekä kauhistuttivat että kiehtoivat. Edistys ja alkuperäisyys eivät olleet hänelle saman skaalan vastakkaisia päitä eikä toinen ainoastaan seurannut toista ajallisesti. Samoin Melvillen käsitys demokratiasta ja tasa-arvosta oli moninainen, vihjaileva ja vaihteleva.

Billy Buddin Melville kehystää kommentiksi Ranskan vallankumouksen jälkeiseen maailmanlaajuiseen kriisitilanteeseen, laivastossa kyteviin kapinauhkiin sekä ihanteiden, aatteiden ja moraalitunteiden asemaan poikkeustilanteissa. Tragedia tapahtuu kesällä 1797, siis Ranskan vallankumouksen jälkeisessä kriisissä, jossa ajan henki vaati ”Vanhan Maailman vääryyksien oikaisemista” (siteeraan Utrion suomennoksesta löytyvää alkulausetta).

Kirjat, joissa on teorioita, ovat kuin lahjoja, joissa on vielä hintalappu.

Ranskassa tämä toteutettiin verisesti, mutta Englannin laivastokin koki pieniä jälkijäristyksiä yksittäisten kapinoiden muodossa. Melvillen kriittinen, mutta huomionarvoisella tavalla kaksikäsitteinen johtopäätös kuuluu: ”Vallankumouksesta itsestään tuli oikopäätä uusi väärintekijä, pahempi sortaja kuin kuninkaat”, mutta kuitenkin sen myötä tapahtui lopulta ”poliittista edistystä melkein kaikkialla Euroopassa”.

Ranskan vallankumouksen perintö ja etenkin yksilön oikeuksien ja yhteisön edun välinen vastakkaisuus on yksi Billy Buddin kantavista rakenteista. Melville käy kirjallisin keinoin läpi kuvaamansa aikakauden peruskiistaa, joka kytketään yleensä vallankumouksellisen Thomas Painen ja konservatiivisen Edmund Burken nimiin. Melville onnistuu yhdistämään elementtejä molemmilta ajattelijoilta – joskus jopa samoihin lauseisiin.

Kuten muissakin teoksissaan, Melville ujuttaa nytkin merkityksiä laivojen nimiin. Varhaisissa käsikirjoituksissa ja edellisessä suomennoksessa tapahtumien keskipisteessä olevan sotalaivan nimi oli Indomitable. Uudessa suomennoksessa käytettävä Bellipotent sen sijaan tuo voimakkaammin esiin periaatteellisen vastakkaisuuden sen Rights of Man -nimisen kauppa-aluksen kanssa, josta Billy tarinan alussa pakkovärvätään.

Vaikka kaikenlainen iva on Billylle vierasta, heilauttaa hän sotalaivaan siirtyessään hellät jäähyväiset ”Rights of Manille”. Sotalakiin alistuessaan Billy hyvästelee paitsi yhden osoittelevasti nimetyn laivan myös yksilönoikeutensa ja Painen samannimisen teoksen, jossa näitä oikeuksia kiivaasti puolustettiin. Teon monimerkityksisyys ei jää huomaamatta sen paremmin lukijalta kuin uuden laivan äreältä päällystöltäkään, ja tästä tapahtumat käynnistyvätkin.

Fysiologiaa ja intohimorikoksia

Tarinan päähenkilö Billy on nuori keulamärssymies, jonkinlainen maallinen kristushahmo ja luontaisen viattomuuden perikuva. Laivan asemestari Claggart taas edustaa synnynnäistä pahuutta ja kateuden ajamana lähettää Billyn varmaan hirteen tekaistuilla syytöksillä kapinan suunnittelemisesta. Auktoriteettihahmo kapteeni Vere suhtautuu Billyyn kuin omaan poikaansa ja vakuuttuu tämän alkuperäisestä syyttömyydestä, mutta joutuu tuomitsemaan protokollan mukaan Billyn vastattua perusteettomiin syytöksiin kuolettavalla nyrkiniskulla. Kaikki kolme ovat omalla tavallaan traagisia hahmoja, eikä ole aivan perusteetonta ajatella, että kukin heistä on myös yhtä aikaa syyllinen ja uhri.

Rakenteellisesti koko tragedia perustuu näiden hahmojen keskinäisiin suhteisiin, joita Melville rakentaa alusta lähtien hienovaraisesti heidän fyysisten ominaisuuksiensa pohjalta. Billyllä on ”sankarin ulkomuoto”, siinä missä Vere on mitätön ja arkinen. Billy on luku- ja kirjoitustaidoton ja puhevikainen luonnonlapsi, jolle ”kaksimielisyydet ja vihjailut” ovat ”kokonaan vieraita”. Vere taas on vanha pedantti, joka puhuu kirjallisin viittauksin silloinkin, kun seura ei niitä pysty ymmärtämään.

Molemmat miehet kuolevat sodan seurauksena – ja toisen nimi huulillaan.

Billyn ja Veren välille syntyy kuitenkin poikkeuksellisen ymmärryksen side, ja jättääpä muotoilu ”saattoi tapahtua muutakin” myös sijaa arvailuille. Miehiä yhdistää aateluuden lisäksi se, että molemmat ovat omalla tavallaan poikkeuksia merimiesten joukossa: Billy lähes taianomaisen karismansa vuoksi, Vere lukeneisuuteensa ja mietteliäisyytensä takia. Molemmat miehet kuolevat sodan seurauksena – ja toisen nimi huulillaan.

Billyn turmelemattoman hyvyyden ja asemestari Claggartin luontaisen pahuuden vastakkaisuus on niin ikään välttämätöntä tarinan dynamiikan kannalta, ja sillä on ruumiillinen, suorastaan frenologinen perusta. Claggartin ylikorostunut leuka ja korkea otsa saavat vastaansa Billyn pienet korvat ja puhtaan saksilaiset piirteet, jotka viittaavat ylhäiseen syntyperään. Fysiologia kulminoituu pian. Billyn turmeltumaton hyvyys ei voi olla joutumatta törmäyskurssille Claggartin synnynnäisen ja juuriin asti ulottuvan pahuuden kanssa.

Billyllä on ruusunpunaiset ja ruskettuneet posket, kun taas kannen alla työskentelevä Claggart on kalpea. Tragedian käynnistyttyä miesten fysiologinen ero kuitenkin pyrkii tasoittumaan: kun Billy ymmärtää kapinasyytökset, ”valkoinen lepra” syö ”poskien ruusunpunan”, ja Billyn kohtalokkaan iskun jälkeen Claggartin nenästä ja korvasta valuu ”paksua tummaa verta” hänen kalpealle iholleen. Kuvasto ei ole keveintä kaliiberia, mutta tällaiset hienovaraiset metonyymiset ennakoinnit kertovat suvereenista sommittelun taidosta.

Hyvän ja pahan tasapainottajaksi joutuu asemansa vuoksi kapteeni Vere. Hänen

kirjallisten harrastustensa pohjalta muodostamat vankkumattomat vakaumuksensa patoavat aikakaudelle tyypillistä ”aatteiden tulvaa”. Mikään radikaali vastavallankumouksellinen Vere ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin käytännöllinen velvollisuuksiensa täyttäjä, joka ulkoisesti haipuu tapettiin. Hän käy tarvittaessa meritaistelun tai pari, mutta sulkeutuisi silti aina mieluummin kajuuttaan Montaignen kanssa.

Kapteeni Vere tasapainottaa myös passioita – siis moninaisia kateudesta ja antipatiasta aina haluun ulottuvia mielenliikutuksia, jotka suomennoksessa valitettavasti häviävät ”intohimon” yksiulotteisuuteen. Ehkä rajoittunut käännösvalinta on hinta, joka pitää maksaa siitä, että passioiden ja himon vihjaileva suhde saadaan säilytettyä. Samalla kuitenkin kärsimysnäytelmän sivumerkitys häviää lukijan ulottumattomiin. Erityisasemansa menettää myös myötätunto (compassion) – kirjan kannalta kenties keskeisin passio, jonka Vere kokee, diagnosoi ja tukahduttaa, mutta jonka Melville mainitsee vain kerran. Kapteenin ajattelussa velvoitteet ja myötätunto asettuvat vastakkain, ja hän valitsee sotilaalliset velvoitteet.

Pikaoikeutta ja ihmisuhreja

Billy Buddia on luettu myös oikeusteorian näkökulmasta. Billyn oikeudenkäynnissä on ilmeisiä juridisia ongelmia: yhtäältä Vere käyttää samanaikaisesti toimeenpanovaltaa laivan kapteenina ja tuomiovaltaa ylimpänä tuomarina, ja toisaalta hän toimii oikeudenkäynnissä myös syyttäjän asianajajana ja tapauksen ainoana silminnäkijätodistajana. Lisäksi Vere näyttää tienneen oikeudenkäynnin lopputuloksen jo ennen sen aloittamista, sillä heti tapon jälkeen hän huudahti ilmoille painavat sanansa: ”Jumalan enkeli iski hänet hengiltä! Ja enkeli täytyy hirttää!”

Pykälien valossa Billy mitä ilmeisimmin tuomitaan laillisesti ja oikeudenmukaisesti, koska hänen rikoksestaan oli tapahtuma-ajan todellisenkin lainsäädännön ja vallinneen sotalain mukaan tuomittava kuolemaan. Kirjan ytimessä ei kuitenkaan ole vain lainkäyttö, ja kysymys Billy-prosessin puolueettomuudesta on vain rajallisissa määrin mielenkiintoinen. Se ei avaa tarinan moraalis-poliittista ydintä. Kapteeni Veren pohdinnat lain ja luontaisten moraalitunteidensa ristiriidoista ovat sittenkin vain pientä pintakuohua, eikä hän olisi voinut päätyä mihinkään muuhun lopputulokseen sen paremmin juridisten velvollisuuksien, hyötymoraalin tai puhtaan formalistisen hyperlaillisuudenkaan näkökulmasta.

Mitä ilmeisimmin Vere on tehnyt todellisen valintansa jo ennen oikeudenistuntoa, ja tuo valinta oli nimenomaan tämän pikaoikeuden koolle kutsuminen. Vere olisi voinut ajan tavan mukaan pitää Billyn vangittuna seuraavaan satamaan saakka ja luovuttaa hänet amiraalin tuomittavaksi, ja olisi itse asiassa halunnut näin tehdäkin.

Hänen velvollisuutensa kuitenkin esti tämän, ja velvollisuus tässä viittaa juridisen pakon tai hahmottoman proseduraalisen velvoitteen sijaan nimenomaan poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen levottomissa vallankumouksen jälkeisissä oloissa. Laiva oli rauhoitettava. Veren dilemma tulisi selvemmin esiin, jos suomentaja olisi säilyttänyt ”silti”-sanan ennen ”enkeliä” yllä siteeratussa huudahduksessa (”Yet the angel must hang!”).

Kun tätä ensimmäistä, pikaoikeutta koskevaa valintaa korostetaan, Billy Budd ei näyttäydy niinkään lain luonnetta, vaan pikemminkin poliittista päätöstä käsittelevänä kertomuksena. Omantunnon näivettäminen sodan vaatimusten edessä on poliittinen valinta, jonka juridinen näennäisvälttämättömyys ulkoisesti pyhittää, joskaan ei aukottomasti perustele. Samalla tarina alkaa saada myös klassisen syntipukkitarinan sävyjä. Syntipukkitulkintakaan ei poista sitä, etteikö Billy myös olisi syyllinen – osa syntipukeista on – mutta tämän lisäksi hän on välikappale jollekin laajemmalle poliittiselle projektille, joka toteutui hänen kauttaan.

Viimeistään tässä kohtaa kuvaan astuu myös kristillinen tulkinta, jolle Melville tarjoaa kylliksi aineksia. Kun valkoisiin ”käärinliinoihin” puettu ”rauhanrakentaja” kuolee, taivaista välähtää Ilmestyskirjan ”pehmeää kirkkautta”, ja hirttopuuna toimineesta puomista tulee lopulta merimiesten maallinen pyhäinjäännös. Vere huuhtelee kätensä formalismin maljassa ja kuolee myöhemmin mumisten Billyn nimeä – tosin vailla katumusta.

Jos otamme lähtöpisteeksi syntien sovittamisen, olisiko kapteeni edes voinut valita toisin vai täyttikö hän vain tehtävänsä suuremmassa suunnitelmassa? Toteuttiko Vere tiedostamattaan evankeliumin ennakkotapauksen asettamaa kaavaa eli oliko hänellä ulkoisen tilanteen vaatimusten lisäksi myös sisäinen pakko toimia niin kuin toimi? Vähintäänkin Veren toteuttaman poliittisen projektin sytykkeet olivat lentäneet kanaalin yli jo paljon aiemmin. Kriisitilanne poikii itsensä näköistä ajattelua.

Kysymyksiä ja vihjauksia

Billy Budd on Melvillen viimeinen ja epäilemättä arvoituksellisin teksti. Eläköitynyt ja vaatimattomasta menestyksestään katkeroitunut tullimies kirjoitti tarinaa viimeisten viiden elinvuotensa aikana, joten sitä on ymmärrettävästi luettu hänen älyllisenä ja poliittisena testamenttinaan. Testamentin määräyksien luonteesta ja tulkinnoista tosin kiistellään edelleen. Suomentaja Antero Tiusanen on laatinut teokseen jälkisanat, jossa selostetaan eri käsikirjoitusversioiden kimurantti historia, mutta tekstin teemoista ja siitä tehdyistä tulkinnoista on tarjolla vain muutama lause. Näin tiivis ja merkityksiä tulviva teos olisi ansainnut laajemman taustoituksen.

Sisäiset jännitteet tekevät teoksesta klassikon, joka vielä toista sataa vuotta myöhemmin provosoi ja kutsuu pariinsa.

Tragediaa voi lukea lakiin perustuvan poliittisen auktoriteetin puolustuksena, jolloin päällimmäiseksi jää kehotus totella lakia kaikissa olosuhteissa kaaoksen välttämiseksi. Melville käsitteli alituista kapinan uhkaa muissakin teoksissaan ja luotasi tämän merellisen mikrokosmoksen kautta samalla laajemmin yhteiskunnallisen vallankumouksen mahdollisuutta. Toisaalta Billy Buddia voi lukea myös havainnollisena kuvauksena äärimmilleen viedyn laillisuuden jäykkyydestä ja sen luontaisesti epäoikeudenmukaisiksi koetuista seurauksista.

Auki jää, kritisoiko tarina ensisijaisesti ihmisoikeuksien polkemista yhteishyvän nimissä vai puolustaako se pikemminkin järjestyksen säilyttämisen välttämättömyyttä tarvittaessa vaikka poikkeuksellisen keinoin, jotta kapinoissa syntyvät sivulliset uhrit ja siten myös suurempi paha vältetään. Vastuun ongelma syntyy juuri siitä, että suojelua tarvitsevaa viatonta verta on moniaalla.

Kertooko tarina lain luonteesta ja kohtaloista suhteessa poikkeustilan ilmiöön vai pikemminkin tarpeesta jatkuvasti rakentaa ja ylläpitää poliittista auktoriteettia? Pyrkiikö Melville luontoa, viattomuutta ja vaistoperustaisuutta symboloivalla Billyllä esittämään Thomas Painea vastaan, ettei poliittinen moraali voi perustua suoraan luonnon vaatimuksiin?

Pyrkiikö tarina lähinnä osoittamaan kuolemanrangaistuksen traagisetkin sosiaaliset seuraukset? Laivan oikeamielinen lääkärihän ei kapinalakien pelossa uskalla vastustaa kapteeni Veren kyseenalaista pikaoikeusmenettelyä, eikä edes syytetty Billy ilmianna laivan todellisia juonittelijoita, koska se tietäisi näille varmaa kuolemaa. Kuolemanrangaistuksen logiikassa panoksen nousevat kohtuuttomiin, ja nimenomaan tämä edesauttaa tragedian syntyä.

Voidaan myös kysyä, onko tarinassa oleellisinta Billyn kyvyttömyys vastata itseään koskeviin syytteisiin puheen keinoilla. Tämä puutehan johtaa lopulta väkivaltaan. Vai onko änkyttämisen ja vaikenemisen sijaan tärkeämpää sittenkin Billyn kyvyttömyys ymmärtää monitulkintaisuuksia ja ironiaa? Muun ohella Billy Budd on nuppineulanterävällä proosalla kerrottu tarina kyvyttömyydestä ymmärtää kielen nyansseja. Vähäpätöiset ruoan läikyttämiset ja ongelmat merimiessäkin siisteydessä käynnistävät yöllisten kohtaamisten ja vihjailuiden sarjan, ja juuri vihjailuita luonnonlapsi Billy Budd ei ymmärrä. Billyn kohtalokas takeltelu on sittenkin ehkä vain ulkoinen seurannainen vastaanottopäässä sijaitsevista, vielä perustavammista vaikeuksista.

Onko Melvillen tarkoitus näyttää tragedian keinoin, mitä sodan maailmassa tapahtuu vaistoperustaiselle ja kauniille luonnollisuudelle ja myötätunnon kaltaisiin luontaisiin moraalitunteisiin perustuvalle harkinnalle? Tästä näkökulmasta myös Vere on sotaisan aikakautensa uhri, joka asiattomien hellyydentunteidensa aiheuttamassa syyllisyydessä vaimentaa omantuntonsa äänen kaiken kaikkiaan ja etääntyy siitä harkitsevasta humaaniudesta, jolle hänen kajuutassa lehteilemänsä kirjat ovat periaatteessa herkistäneet.

Vai onko koko tragediaan syynä nimenomaan kapteenin etääntynyt pedanttisuus ja soveltumattomuus sodan ankariin olosuhteisiin, kuten Melville myös vihjaa? Kenties tarina korostaa pikemminkin muodollisten menettelytapojen välttämättömyyttä, jotta passioiden mielivaltaisuus vältetään – silloinkin, kun prosessien lopputulokset tuntuvat luontaisesti epäoikeudenmukaisilta. Vere kehottaa pikaoikeuden jäseniä keskittymään muodollisesti vain Billyn tekoon, vaikka huomioikin tapauksen poikkeuksellisuuden ja ”arvoituksellisuuden” kokonaisuutena ottaen.

Kysymykset seuraavat toisiaan, vain vastaukset puuttuvat. Kirjan ottamat kannat jäävät siinä määrin sameiksi, ettei ainakaan sen kaksikäsitteisyyksille sokea päähenkilö niitä ymmärtäisi. Kuitenkin juuri sisäiset jännitteet tekevät teoksesta klassikon, joka vielä toista sataa vuotta myöhemmin provosoi ja kutsuu pariinsa. Osa Billy Buddin moniselitteisyydestä kytkeytyy varmasti myös sen keskeneräisyyteen. Ehkä teoksen omaleimaisuus on juuri sen epätäydellisyydessä, jonka liika viimeistely olisi vaarantanut. Hiomattoman timantin sijaan ajattelen pikemminkin lukuisia eri suuntiin osoittavia vuorikiteitä. Kun oikein tarkkaan katsoo, niistä saattaa nähdä itsensä ja aikansa.