Matala maa, Sydäneläin, Ihminen on iso fasaani

”Kuuntelimme enemmän silmillämme kuin korvillamme.” Näin on elämäänsä Ceausescun ajan Romaniassa luonnehtinut vuoden 2009 kirjallisuuden nobelisti Herta Müller. Hän syntyi romaniansaksalaiseen perheeseen vuonna 1953, opiskeli Timisoarassa ja työskenteli muun muassa kääntäjänä ja opettajana. Hän joutui muuttamaan vuonna 1987 Länsi-Berliiniin elämän käytyä kotimaassa mahdottomaksi salaisen poliisin painostuksen ja suoranaisen vainon johdosta.

Kaunokirjallisessa proosassaan Müller kertoo jatkuvan pelon ilmapiiristä karun toteavasti, kuin luonnonlakien aikaansaannoksena. Pelko ja sen synnyttämä epäluulo ja epävarmuus heijastuivat kaikkialle.

Müllerin kolme Tammen Keltaiseen kirjastoon 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa suomennettua romaania ovat ilmestyneet kaivattuina uusina painoksina. Naivistisen niukkatyylisten sekä henkilö- ja ympäristönkuvaukseltaan maanläheisten romaanien osuvat suomennokset (Raija Jänicke) ovat säilyttäneet yhä tehonsa.

Aiheiden ja juonikuvioiden paikoittaisesta ankeudesta huolimatta Müllerin konkreettisia yksityiskohtia symboleiksi nostava tyyli on runollista, vahvoja assosiaatioita herättävää. Müller kuvaa ”kaikkensa menettäneiden ihmisten sielunmaisemaa tuotannossaan, jossa yhdistyvät runouden tiiviys ja proosan suoruus”. Nobel-palkinnon perusteista on helppo olla samaa mieltä jo suomennostenkin pohjalta.

Proosakokoelman Matala maa (alkuteos Niederungen 1982, suom. 1989) sekä kertomuksen Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt 1986, suom. 1990) ja romaanin Sydäneläin (Herztier 1994, suom. 1996) lukeminen antaa hyvän tuntuman eurooppalaisissa mittakaavoissakin järkyttävään henkiseen terroriin.

Müller käyttää silti helposti lähestyttäviä ja jopa samastuttavia henkilöhahmoja, joissa on syvän inhimillisiä, rakastettavia piirteitä. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaikka tausta on harmaa. Ihmisillä on menneisyytensä, nykyhetken tunteensa ja tulevaisuuden unelmansa.

Kieli- ja kulttuurivähemmistön tunnelmia

Jo Romaniassa julkaistu proosakokoelma Matala maa teki Herta Müllerin nimen tunnetuksi koko saksankielisellä kulttuurialueella. ”Kyläkertomuksiksi” luonnehditut tarinat ovat väljästi omaelämäkerrallisia, mutta maaseudun pieneläjiin empaattisesti suhtautuvilla teksteillä on laajaa inhimillistä tarttumapintaa. Lapsen näkökulmasta havainnoitu perheen ja suvun elämä on monivivahteista. Lapsi näkee tarkasti ja selittää asiat itselleen parhain päin, vaikka painaakin muistiinsa alkuperästään, suvustaan ja menneisyyden tapahtumista kuulemansa ilkeät kommentit.

”Olemme ylpeitä yhdyskunnastamme. Tarmokkuutemme pelastaa meidät tuholta. Me emme anna panetella itseämme. Saksalaisen yhdyskuntamme nimissä sinut tuomitaan kuolemaan.” Kokoelman avaavassa ”Hautajaispuheessa” kertoja muistelee isäänsä. Lapsen mielikuvituksessa kaikesta tulee satunnaisten havaintojen, tunnelmien ja ahdistavien kuvitelmien absurdi sekasotku. Lyhyen kertomuksen lopussa tyttö huomaakin nähneensä unta. Alitajunta on yrittänyt työstää hyljeksittyyn ja historian leimaamaan vähemmistöön kuulumisen kipeyttä.

Vielä lyhyempi kertomus ”Perheeni” on mainio näyte Müllerin omintakeisesta tyylistä. Jokainen lyhyt virke kääntää tilanteen toiseksi ja paljastaa kertojasta uuden olennaisen seikan. Vähitellen auki kiertyvä katkelmallinen henkilöhistoria sisältää suurta draamaa, vaikka tilanteet ja tunnelmat on kuvattu niukoin sanoin. Tarinan surullisuudesta huolimatta lukijalla on suuri ilo löytää rivien välistä ”oikea” totuus.

Kokoelman niminovelli on monipolvinen kertomus Nitzkydorfin, Müllerin syntymäseudun, elämästä. Luonto kasveineen ja eläimineen nähdään aivan läheltä. Kaikki on pienen tytön silmissä ihmeellistä, mutta joskus myös pelottavaa, varsinkin kun mielessä kummittelevat vanhempien ihmisten varoitukset ja lapsen uteliaisuudelle asettamat rajoitukset.

Oman perheen kuvauksen myötä tarina laajenee kattamaan koko kyläyhteisön, joka on ylpeä saksalaisuudestaan, vaikka kertojan mielestä kaikessa on myös noloja piirteitä. Jokaisella saksalaisella on oma ”sammakkonsa”. Mutta niistä he eivät puhu, koska ”luulevat että sitä mistä ei puhu ei ole olemassakaan”.

Totalitarismin todellisuus

Sammakot ovat samoin ummehtuneisuuden ja pysähtyneisyyden osuva symboli alaotsikoltaan kertomukseksi nimetyssä pienoisromaanissa Ihminen on iso fasaani. Tarina alkaa mylläri Windischin arkipäivästä, joka etenee tavanomaista uraansa. Kaikkien rutiinitoimien ja kylällä tavattujen tuttujen kanssa käydyn tyhjänpäiväisen keskustelun ohella tärkein elämänsisältö on päivien ja vuosien laskeminen. Windisch on anonut lupaa päästä vaimoineen pois maasta. Mutta byrokratian rattaat jauhavat hitaasti.

Vaimossaan Windisch näkee yllättäen sammakon piirteet: ”Sammakko katsoi vaimoni silmillä. Sillä oli vaimoni palmikko. Sillä oli vaimoni yöpaita päällä […]” Kohtaus siirtää totalitarismin absurdit piirteet yksilöiden elämään. Kuitenkin lohtua ja ehkä tulevaisuuden toivoa tuo aivan yhtä irrallinen ja absurdi kohtaus, jossa keskustelukumppanit laukovat suuria filosofisia totuuksia kuin salaseuralaiset tunnussanoja: ”Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä.” – ”Ihminen on vahva […] eläintäkin vahvempi.”

Myllärin liikkeiden myötä koko kylä ja sen asukkaat tulevat kuvatuiksi kuin satunnaisotoksena eri tilanteista. Windischien kannalta tapahtuu viimein suuri muutos: he pääsevät pois maata. Loppuluku on ironisuudessaan herkullinen. Maasta muuttaneet palaavat lomailemaan hienolla länsiautolla ja tarjoilevat kyläläisille saksalaista suklaata. Mutta vastaanotto ei ole riemukas. Kylässä ei ole mikään muuttunut. Henkinen turtumus on vallalla. Systeemin sortumiseen tuntuu olevan vielä vuosikymmenten matka.

Sen sijaan toisenlaista dynamiikkaa ja toiminnallisuutta olojen parantamiseksi on romaanissa Sydäneläin, jossa Müller palaa omista elämänvaiheistaan tuttuihin kuvioihin. Keskeisinä hahmoina ovat nuori naisopiskelija minäkertojana sekä kolme hänen miespuolista opiskelijaystäväänsä. Kertojan ystävätär tekee itsemurhan selvittämättömissä oloissa, ja on jopa syytä epäillä, että kyseessä oli valtion turvallisuuspalvelun järjestämä murha. Opiskelijanelikko joutuu valvonnan kohteeksi, ja jossain vaiheessa jo työelämään päästyä maasta lähtö nousee ainoaksi vaihtoehdoksi muiden elämänsuunnitelmien kariutuessa jatkuvan silmälläpidon alla.

Nuorissa on tervettä uhmaa: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. […] Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”

Diktaattorin valta ei voisi jatkua ikuisesti. Diktaattorista muutenkin kaikkialla rehottavien huhujen joukkoon on helppo ujuttaa arveluja vaikkapa tappavasta taudista.

Sydäneläin on kirjoitettu Ceausescun saaman kuolemantuomion ja Romanian poliittisen järjestelmän vapautumisen jälkeen. Mutta romaanin kuvaamat esimerkit entisen järjestelmän suuresta vainoharhasta ovat kouriintuntuvan todellisia. Järjestelmän vainoharha siirtyy myös kansalaisiin ja moninkertaistuu sadoissa ja tuhansissa surullisissa ihmiskohtaloissa. Sydäneläimen päähenkilöillekään ahdistavasta kotimaasta poispääsy ja asettuminen Saksaan eivät merkitse automaattisesti onnea.

Totalitarismin henkisiä raunioita on yhä kaikkialla Euroopassa ja maailmassa. Siitä Sydäneläin on Müllerin muun tuotannon tavoin tarpeellinen muistutus. Uusimmassa romaanissaan Atemschaukel (2009), joka on tiettävästi tulossa suomeksi, Müller kertoo fiktiivisen Leo Aubergin nimissä (hahmon esikuvana on Müllerinkin henkilökohtaisesti tuntema, nyt jo kuollut runoilija Oskar Pastior) Romanian historian pitkään vaietusta vaiheesta.

Vuonna 1945, heti sodan päätyttyä, 80 000 romaniansaksalaista kuljetettiin Neuvostoliiton vankileireille kostoksi Romanian osallistumisesta toiseen maailmansotaan yhtenä akselivalloista, siis Saksan liittolaisena. Romaani muuntaa sanoiksi sen, mille ei oikeastaan ole sanoja: ihmisarvon menettämiselle.

”Ei ole totta, että kaikkeen on olemassa sanat. Myöskään ei ole totta, että aina ajateltaisiin sanoin. Kieli ei kata mielen alueita, ne riepottavat ihmistä sinne, missä sanat eivät viihdy.” Näin Müller on luonnehtinut suhdettaan kieleen. Hän ei kaihda luomasta uusia sanoja, jos entiset eivät riitä kuvaamaan uskomatonta todellisuutta. Tästä todistavat jo pelkästään hänen teostensa mielikuvitusta kiehtovat nimet.

Herta Müllerin haastattelusitaatit Deutschland-lehdestä 6/2009, suomennos kirjoittajan.